Järjissään pysyttelyä

Loppiainen, joulupyhien loppu. Joskus ehkä niinkin, muttei nyt, kun joulunaika jäi melkein väliin. Kaikki pyhäpäivien toivotukset ovat tuntuneet ja kuulostaneet kornilta. Toki toivottelin itsekin eri yhteyksissä hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta.  Pitää aina muistaa, että minun todellisuuteni ei ole toisten todellisuus. Meillä kaikilla on oma elämämme ja tilanteemme siinä. Ajattelen näitä asioita usein, koska tapani on yrittää asettua myös toisten ihmisten asemaan. Olen silti huomannut, että nykyään ihmiset eivät harrasta sitä kovinkaan paljon vaan näkevät asiat ainoastaan omasta paikastaan käsin.

 

Mikään tapahan ei ole väärin eikä minun asiani ole niitä arvostella. Omia asenteita ja pienessä kuplassa elämistä on hyvä aina välillä tarkastella. Jos vaan uskaltaa. Nimittäin oman elämän ja itsensä tarkastelu suurennuslasin läpi ei ole ollenkaan helppoa. Siihen ei aina ole mahdollisuutta, kun elämässä menee lujaa. Toisaalta, kun alkaa mennä oikein lujaa, niin onkin pakko alkaa taas tarkentaa katsetta.

Jouluna 2005 meillä

Hurjat pakkaset tulivat tällä viikolla häiritsemään mutta toisaalta myös auttamaan. Talo kylmeni sisältäkin, kun lämmitys ei noin yhtäkkiä tahdo pysyä mukana. Autojen kanssa tuli ongelmia. Eilen iltamyöhään kävin antamassa ystävälleni käynnistysapua, vaikka aluksi näytti, etten saa edes omaa autoani liikkeelle. Toisten auttaminen elähdyttää minua jostakin kumman syystä aina. Mutta avun pyytäminen muilta on äärimmäisen vaikeaa. Onneksi olen nyt selvinnyt ilman apua. 

Pakkanen auttoi myös pakastimen sulattamisessa. On helpompi viikon päästä tyhjentää se kokonaan, kun sulatus on tehty jo nyt. Tuotteet jäivät yöksi ulos, koska sulattamiseen meni niin pitkä aika ja sitten kaappi piti uudelleen kylmentää. 

Ensi viikolle jää keittiön, kylmiön, kodinhoitohuoneen kaappien, liinavaatekaapin ja olohuoneen astiakaappien tyhjennys. Lisäksi olen siirrellyt joitakin huonekaluja ja siirtelemme vielä lisää remontin ulkopuolelle jääviin kolmeen makuuhuoneeseen. Kaikki loput huonekalut ja ison määrän kirjalaatikoita voivat remontin järjestäjät sitten siirrättää jonnekin ulkopuolelle varastoon. 

Miksikö näitä kirjoittelen tänne? Siksi vaan, että pysyisin järjissäni. On niin mahdottoman paljon muistettavaa. Huomasin eilen, etten edes aina muista kaikkea, mitä olen jo tehnyt.  Vielä pitää katkaista nettiyhteydet, lopettaa printtisanomalehtien tilaukset ja ties mitä.  Ja lopuksi pakata ne vaatteet ja tavarat, joita otan mukaani.  On vielä paljon muutakin. 

Varastossa oleva taulu...

Ystäväni ja pikkuserkkuni ja melkein sisareni Helmi muutti marraskuussa miehensä kanssa isosta talosta kerrostaloon. Kirjoitin vähän aiheesta 9.11.2016, kun olimme käyneet hakemassa Helmiltä taulun. Tästä pääset kirjoitukseen. Keskustelemme silloin tällöin puhelimessa. Helmi joutui muutossa tekemään raskaita töitä ja sairastuikin sen jälkeen. Voimat palaavat hitaasti. Hän täyttää tänä vuonna 85 vuotta, mitä ikää on todella vaikea uskoa.  Minulle monet sanovat, että olet vielä nuori ja jaksat, vaikka... No, jätän sen myöhempään.  Mietimme Helmin kanssa usein, miksi, miksi? Siis, mikä tarkoitus näillä kaikilla koettelemuksilla oikein on. Selviääkö se koskaan?

Tätä taulua kuvasin ensimmäisen kerran tammikuussa 2006 ja Helmi lahjoitti sen myöhemmin mnulle. Kuka taiteilija tuleekaan mieleen?

Aamuvarhain aloin ajatella sukuni ihmisiä.  Muistelin yhden enoni 70-vuotispäiviä, joilla oli sukua enemmänkin koolla.  Siitä on nyt yli 20 vuotta, mutta muistan oikein hyvin sen, kun kävelimme hänen puutarhassaan ja mietimme, että järjestäisimme serkkutapaamisen.  Pian tuon päivän jälkeen, hän sairastui. En tiedä, mikä sairaus hänelle tuli.  Äitini kävi häntä silloin tällöin tapaamassa jossakin hoitokodissa ja sanoi veljensä olevan sama veli kuin ennen, mutta jotenkin hän oli erilainen.  Kumma, etten koskaan paneutunut asiaan sen

enempää.

Nuorempana usein haluamme vältellä ja kieltää ikävät asiat. Minusta on ehkä tullut myös eräänlainen punainen vaate monelle, koska käsittelen asioita eri tavalla kuin yleensä. Menen kohti vaikeuksia ja tarkastelen niitä melkein kuin suurennuslasilla. Samalla tavalla kun katselen kasvoni ryppyjä. 

Ihmisen loppu voi tulla monella tapaa. Sitä on mahdoton itse päättää. Sen sijaan muutosta itsessään voi säätää, vaikka se on usein hyppäämistä tuntemattomaan ja irti päästämistä.  Alku on vaikeaa, koska joutuu opettelemaan paljon uutta ja käsittelemään kipeitä asioita. Enpä tiedä, muuttuuko se koskaan sen helpommaksi, mutta se onkin sitten jo osa itseä ja elämäntapa.

Kirjoittelen tänään lämpimikseni. Tämä on vapaapäivä pakkaamisista ja muista hommista. Iltapäivällä menemme ystävättäreni luokse syömään. Olin sen tapaamisen tässä sekamelskassa unohtanut kokonaan, mutta hän soitti siitä eilen. Aivan ihana juttu, ettei tarvitse miettiä, minkä joulun jälkeisen ruokajämän tänään syömme. Hernekeittoakin on vielä jäljellä. Kunhan vain auton saan liikkeelle.

”Arkistohuoneessa” osa kirjoista, valokuvista ja omista päiväkirjoistani on helposti löydettävissä, jos niitä vaikka tarvitsen. Kävin hakemassa sieltä summamutikassa yhden päiväkirjan, jossa olisi joku aiempi tammikuun alku. Käsiini osui Moleskine aikaväliltä 28.11.2005 -12.5.2006.

keskiviikkona 4.1.2006

”ollessasi kasvotusten sinulle eniten ponnisteluja aiheuttavien asioiden kanssa, olet tavoittamassa korkeinta päämäärääsi” (olen kirjoittanut sen lainausmerkkien väliin, mikä viittaa, että olen kopioinut sen jostakin)

torstaina 5.1.2006

”Pomo ES antoi eilen meille kaikille CM-ihmisille palaverissa punakantisen kirjan muistiinpanoja varten. (se on muuten edelleen tallella)

Se oli kuin vastaus yhteen marraskuiseen ajatukseeni, että minun on alettava pitää työpäiväkirjaa, jossa kerron lyhyesti päivän merkittävät tapahtumat ja omat ajatukset. En ehtinyt aloittaa vielä eilen, mutta teen sen heti kun menen töihin. En kohta muuten (painon takia) jaksa kuljettaa kaikkia muistikirjoja mukana.

On ollutkin sellaista hiljaiseloa, ikään kuin olisin ollut enemmän tarkkailija kuin tekijä. Sitähän minun tulisi enemmän ollakin, jotta saisin tehtäväni joskus valmiiksi. Juuri se, että ryntään aina keskelle tapahtumia, on ollut esteeni kehittymiselle. Työni loppuajaksi haluankin ottaa tarkkailijan roolin. Asiat, jotka haluan sanoa, tulevat nykyään sanottua jo muidenkin toimesta, mitä olen tässä ihmetellyt. Ikään kuin kollektiivinen ajatusmaailma olisi vaikuttamassa. Henkien maailma, joka ei näy, on yhtä todellista.

Miltä kuulostaa ajatus, että siirryn enemmän sinne vaikuttamaan? Ajatushan on ollut koko ajan silmieni edessä!  Kun vain olisin käyttänyt sitä. En ole halunnut tässä maailmassa valta- ja johtoasemaa, vaikka joskus niin kuvittelin. En rahaa, hienoa taloa, onnellista (=tasapaksua) avioliittoa, en ylenemistä työssä. En mitään niistä, vaikka joskus niin kuvittelin.

25.1.2006 suunnittelin varmaan asusteita työmatkalle Hollantiin ja otin selfieitä. Kyllä bleiserit sittemmin jäivät.

Siinäkin mielessä olen tuhlannut aikaa. Henkinen johtajuus tai paremminkin pelkkä läsnäolo olisi ollut minun tehtäväni. Kuitenkin kaikki kilvoittelu vaikeuksineen on ollut tarpeen ja se jatkuu…

L:ltä tuli taas eilen taidesittelykirje. Minun on tehtävä niistä oma kansionsa. Eilinen Velázquezin kuvan esittely oli todella hieno. Kuvat ovat avain johonkin eteenpäin, sen ymmärrän. Myös sanat, mutta kuvat tuntuvat olevan tärkeämpi.”

Seuraavana päivänä 6.1. 2006 kirjoitin ollessani matkalla ensimmäistä kertaa Helmin luo.  Värikäs aika taiteen parissa oli alkamassa.

Anteeksi, että otsikko on vähän raflaava.