tiistai 21. helmikuuta 2017

Pieniä harmaita ajatuksia



Ajattelin jo, ettei minulta irtoa enää yhtään blogikirjoitusta. Mutta kuten olen usein huomannut, niin väsymys, johtuu se sitten mistä tahansa, on joskus niin vahva tila, että silloin pitää vain pysytellä pinnalla. Nukkua, syödä, levätä ja tehdä jotakin yksinkertaista eli yksinkertaisesti vain olla olemassa. Minusta on tuntunut, että kaikki aiheet, joista olen halunnut kirjoittaa, ovat kätkettyinä noihin banaanilaatikoihin enkä jaksa kaivella niitä esiin edes omasta mielestäni. Kaikki on ollut samaa harmaata. Kontrasti viimeisen parin kuukauden hulinaan remontin tiimoilta saattaa vaikuttaa.

Tänään
Itse asiassa joskus nuorempana tilanne oli usein tällainen. Elämä oli yhtä tasaista ja samanlaista päivästä toiseen jopa niin, että jälkikäteen ajateltuna on pitänyt oikein pinnistellä, että muistaa niistä vuosikymmenistä jotakin. Työ, lapset, koti, ruoka, uni. Oma mieliala myös oli oikukas. Olin silloin vielä kuolematon ja odotin, että se oikea elämä alkaisi, vaikka olin koko ajan keskellä sitä oikeaa elämää.

Elokuussa 2010 samalla kävelytiellä
Sitten se oikea elämä tuli esiin sieltä jostakin kuin haalistunut kuva olisi kirkastunut tai ehkä paremmin prosessia kuvaisi valokuvan syntyminen kehitysnesteessä ennen digiaikaa. Minusta tuli oman elämäni keskipiste. En ollut enää minä vain muiden kautta. Silti olen nyt alkanut pohtia, mitä nyt tapahtuu.

Neljännen polven ensimmäinen jäsen on syntynyt. Koen sen melkein ihmeeksi. On liikuttavaa pitää pientä vauvaa sylissään. Voisin istua siinä koko päivän tuijottaen tätä varsinkin nyt, kun vauva suurimman osan ajasta vielä nukkuu. Siinäkin, pienessä ihmisen alussa on koko maailma. Samanaikaisesti olen silti huomannut, että omassa elämässäni olen siirtymässä toiseen vaiheeseen, on ollut jo pitempään. 

Kaikki muut kuvat ovatkin tältä päivältä
Taidan olla aivan liian syvällinen ja vakava. Harva ehkä ajattelee asioista minun laillani. Silti tunnen olevani kuin tuo kevyt vaalea pilvi taivaalla, joka liihottelee eteenpäin omalla vauhdillaan. Aurinko paistaa eilisen lumisateen jälkeen. Talvi on taas täällä. Ihmiset lenkkeilevät ohitse. Minunkin tekee mieli lähteä sinne lumen keskelle. Eilinen päänsärkyni ennusti sään muuttumista. Joka tapauksessa maailman värit, keveän sininen taivas valkoisine pilvineen ja auringonsäteiden kulma, puista tippuva lumi ovat jo täysin keväisiä. Tässä on talven viimeinen yritys ennen kuin sen selkä taittuu lopullisesti.


Jos koko maailma on yhdessä ihmisessä, niin se on myös luonnossa. Ihminen voisi koko elämänsä ajan keskittyä yhteen ja samaan aiheeseen ja tehdä siitä suurta taidetta tavalla tai toisella. Jollekin jokin aihe, on se sitten luonnossa tai missä tahansa muualla voisi merkitä oman elämän ympäristöä ja sisältöä alusta loppuun. Kun vanhenemme, on myös aiheellista alkaa rajoittaa liiallista tohinaa ympärillä ja keskittyä itselle oleellisiin ja tärkeisiin asioihin. Joskus se tapahtuu aivan luonnollisesti, joskus sen eteen joutuu tekemään paljonkin. 

Löydämme oman elämän filosofian itsestämme. Se on kulkenut mukanamme pikku lapsesta saakka. Kuljemme elämässä monia eri suuntiin haaroittuvia polkuja, välillä eksymme ja palaamme takaisin. Joskus saatamme hypätä ulos aivan vieraaseen maailmaan. Loppujen lopuksi palaamme takaisin ja tavoitamme uudelleen sen lapsen sielumme. Olemme koko elämämme sama ihminen, vaikka usein väitämme muuttuneemme. Toki me muutumme monellakin tapaa, mutta se puhdas ydin löytyy sieltä kaukaa. Ja se on meissä ja jos olemme onnekkaita, on myös ihmisiä, jotka näkevät sen kuten myös me näemme sen muissa.

Satakielipuu odottaa
Vanhassa ryppyisestä ja kuluneessa ihmisessä voi olla vaikea nähdä sitä pientä lasta, joka hän aikanaan oli. Joskus tämä vanhus on mennyt liian kauaksi tuosta lapsesta eikä ole edes itse koskaan pystynyt tavoittamaan sitä suurta unelmaa, mikä hän oli syntyessään. Siihen on ollut monia syitä. Suurin osa meistä kuitenkin on saanut elää kohtuullisen hyvän elämän vaikeuksista huolimatta, joten sisäisen lapsemme löytäminen on mahdollista. 

Monista esteistä tiellämme voimme vain yrittää ponnistella eteenpäin muistaen lapsen itsessämme ja muissa läheisissä ihmisissä.  Minulle tämä ei ole vain pelkkää puhetta ja sanoja vaan merkitsee täyttä totta.

Tässä välillä kävin pienellä kävelylenkillä. Eilen satanut lumi peitti maastossa liukkauden, mutta silti joissakin paikoissa olin liukastua. Valitsen nimittäin aina ne vaikeimmat kulkuväylät, jotka eivät ole edes väyliä saati polkuja. Joku eläin näytti niitä pitkin kulkeneen. Lapsena olin samanlainen, kuljin aina metsässä polkuja, joita muut eivät kulkeneet. Samoin aikuisena olen välillä eksynyt samasta syystä. 



Kun taas palasin leveälle kävelytielle, jota pitkin kyllä autotkin pystyisivät ajamaan, ajattelin muita vastaavia asioita. Saatamme erota toisistamme myös näkemisen suhteen. En tarkoita silmän näkökykyä vaan sitä, miten havainnoimme maailmaa. Kiinnityn usein yksityiskohtiin, ruohonjuureen, kukan terälehteen, puun runkoon. Erotan värit ja tekstuurin. Joskus minusta tuntuu, että näen ne jopa voimakkaammin kuin muut (tai muut eivät tee siitä numeroa). Minun ei tarvitse koskettaa tunteakseni elävästi pinnan tunnun. Näkeminen, koskettaminen, haistaminen ja kuuleminen tuovat mieleeni tuhat asiaa. Miltä tuntuu pienestä vauvasta, kun hän alkaa havainnoida maailmaa ympärillään. Jokainen aistimus tallentuu muistiin ja se on mukanamme, kun 70 vuotta myöhemmin kuljemme metsässä.

 
Siksi varmaan kuljen nykyään hitaammin, pysähtelen, otan talteen asioita, jotka ovat oikeastaan jo tallessa. Siksi inhoan kiirettä. Siksi minun on vaikea olla hätäisten ihmisten seurassa.

Aurinko häikäisi silmiäni palatessani. Joitakin ihmisiä tuli vastaan. Kun tulen luonnosta, haluan olla yksin tapaamatta ketään. Jos vastaantulijat olisivat olleet tuttuja, en olisi nyt tunnistanut heitä. Toisaalta tunnistamme tutun ihmisen jo sadan metrin päästä. Suojelen silmiäni liialta väsymykseltä erityisesti nyt. Luonnosta tullessani en edes ehdi tarkentaa muualle kuin kauas, vaikka siellä olenkin tutkinut yksityiskohtia.

Olen aikoinaan ”opettanut” lapsenlapselleni, tälle, josta nyt tuli äiti, että hän on vain pieni piste jos sitäkään maailmankaikkeudessa, kukaan ei ole niin paljon kiinnostunut hänestä, että välittäisi suuresti hänen mielipiteistään ja tekemisistään. Syynä oli varmaan se, kun hän nuorten tapaan mietti sitä, mitä muut hänestä ajattelivat ja miten hänen pitäisi toimia. Vein ne asiat isompaan vertailuun.

 
Siksi onkin tavallaan paradoksi sanoa nyt, että yksi ihminen on tärkeä, oman elämänsä keskipiste. Mutta tässähän se viisaus onkin. Meidän jokaisen pienen pisteen tulee aina pitää hyvää huolta itsestämme, olla rohkeasti omanlaisiamme, jotta jaksamme viedä sen ainutlaatuisen itsemme loppuun saakka. Samalla voimme kasvaa sellaiseksi ihmiseksi, miksi meidät on tarkoitettu. Emme saa antaa muiden liikaa määräillä meitä. 

Niin tai näin. Nyt pitää alkaa tehdä ruokaa. Ehkä innostun myös leipomaan seuraten sisareni esimerkkiä. Ja ehkä myöhemmin viikolla jokin kiinnostava kirjoitusaihe alkaa taas viedä minua mukanaan. Ympäristöni pursuaa niitä.


maanantai 13. helmikuuta 2017

Samoja jälkiä kuljemme iltaan



Hanki kiiltelee pihalla. Kun katselen sitä, mieleeni tulvivat muistot hankikannoista, jotka lapsena ja nuorena olivat riemun paikka. Hanki ei kanna tänään iltapäivällä eikä kantanut aamullakaan vaan räystäät tippuvat, koska edellisen viikon pakkasasteet ovat vaihtuneet lämpöasteiksi.

 
Kävin aamupäivällä kylillä ja melkein ihmettelin liikkeellä olevien ihmisten määrää. Olin valokuvausliikkeen ensimmäinen asiakas. Tarvitsin valokuvat uutta passia ja uutta ajokorttia varten. Ehdin kipaista siellä ennen kuin menin samassa talossa olevalle lääkäriasemalle hankkimaan lääkärintodistusta ajokorttia varten. Kun nuori tyttö oli ottanut valokuvat minusta ja alkoi käsitellä asiaa, liikkeeseen alkoi tulla ihmisiä, kaikki minun tavoin vanhoja eläkeläisiä. Kaikilla tuntui olevan niin kiire, etteivät jaksaneet odottaa vaan häipyivät vähän aikaa odotettuaan.

Lääkäriasemalla oli myös paljon ihmisiä kuten myös kaupassa siellä poiketessani. Minulle tulikin sitten kiire ja halu palata nopeasti omiin kotinurkkiin. Kylän läpi kulkiessani ajattelin, että oikeastaan on täysin samantekevää jatkossa, vaikka en asuisi enää tällä paikkakunnalla. Itse asiassa en ole koskaan tänne edes kunnolla juurtunut. En jäisi kaipaamaan muuta kuin kotitaloani, puutarhaa ja läheistä joenrantaa. Ehkä myös tuo kylän toisella puolella olevat järvenrannat olisivat sellaisia paikkoja, jonne voisin kaivata. Siellä asuin aikoinaan. 


 Saattaa olla, että pohdin näitä asioita jatkossa enemmän. Koska kaikki nurkat ovat kotonani levällään papereita, joita skannailen ja halusin kirjoittaa jotakin, niin tartuin ensimmäiseen.

Yksi lause äitini kesällä 1968 minulle Saksaan kirjoittamassaan kirjeessä:

”Odottelin Kassua (silloin 9-vuotias pikkuveli) kaupasta ja kävin hakemassa hänelle tuosta mäestä mansikoita. Muistin sinua, kun sinä mielelläsi haeskelit muki kädessä mansikoita. Tämä aika täällä olisi sinulle parasta. Raija (silloin 15-vuotias pikkusisko) ei välitä ja ymmärrä vielä. Nuhjaa tuolla vintissä kauniit päivät. Nyt Kassu tuo jauhoja. Käyn leipomaan.”

Kuinka paljon asiaa pariin kirjeessä olevaan lauseeseen sisältyy. Kiitos äiti! Satunnainen lukija ei ehkä ymmärrä, mutta ihminen, joka on ollut koko lapsuutensa keskellä kotiaan ja perhettään, ymmärtää. Olen tulkinnut täällä joskus myös muita kirjeitä, myös ajoilta, jolloin minua ei ole edes vielä ollut olemassa. Olen tuntenut joskus kirjeiden kirjoittajat ja useimmiten myös vastaanottajat.

 
Kirjeitä lukemalla olen päässyt ihmisten ihon sisälle. 

Tuossa äitini kirjoittamassa kirjeessä 2.7.1968 hän vajaassa kahdessa arkissa, avaa minulle koko sen hetkisen maailmansa. Kaksi nuorempaa sisartani on jo palaamassa Tukholmasta, jonne he olivat lähteneet hotelliin kesätöihin. Äitini ihmettelee sitä, että he viihtyivät siellä niin lyhyen aikaa. En tiedä, palasivatko sisareni tätini ja tämän pojan mukana Turusta, jossa nämä olivat olleet käymässä ja olivat tulossa kotini ”rauhaan”.

Äitini oli hakenut valokuviani valokuvausliikkeestä ja kyseli, pitäisikö hänen lähettää niitä minulle Saksaan. Pari kuvaa hän liittää kirjeen mukaan. Tässä kirjeessä ja toisessa edellisessä kuussa 19.6. kirjoittamassaan, hän ehtii myös kirjoittaa kissanpentujen vaiheista: ”Kissanpojat marssivat eilen illalla peräkanaa oma-aloitteisesti ruokakupille ja latkivat maitoa.”

 
Vanhempiemme eläessä emme välttämättä osaa katsoa heitä oikealla tavalla. He ovat olleet kasvaessamme välttämättömiä meille. Kun lähestymme aikuisikää meillä on alkanut olla vaatimuksia. Muutamme pois kotoa ja tarvitsemme aina lisää rahaa. Omat ansiot eivät aina riitä.

Kirjeiden joukossa oli äitini kirje saman vuoden toukokuulta, jossa hän puuttui alituiseen rahapulaani ja yritykseeni järjestellä sitä. Hän lähetti minulle kympin, jotta voisin tulla kotiin järjestämään asioitani kassaan (=pankkiin). Hän taisi olla vähän vihainen, kun kirjoitti: ”Enpä tähän osaa enempää, mitäpä minä osaisin sellaista, mikä sinua kiinnostaa. Vain sellaisia vanhan akan asioita.”

Äitini oli silloin 53-vuotias. Mitähän olen sanonut äidilleni? Omat vanhemmat ovat usein vanhoja, ymmärtämättömiä ja jopa tyhmiä nuorempien mielestä. Olenhan minäkin sen kokenut ja tulen jatkossakin kokemaan. 

Sisareni kanssa keskustelemme silloin tällöin aiheesta.  Huomaan surun läikähtävän minussa, kun vain ajattelen kaikkia niitä jo unohtamiani letkautuksia vanhemmilleni. Olen yrittänyt ne autuaasti unohtaa ja vanhempani ovat antaneet ne anteeksi. Silti en voi aina välillä olla palaamatta tähän asiaan, varsinkin kun eteen tulee jotakin, mikä muistuttaa aiheesta.

Lapset vähättelevät vanhempiensa osaamista. He saattavat antaa näille erilaisia ohjeita syömisestä, pukeutumisesta, kodista ja kaikesta mahdollisesta ikään kuin nämä olisivat idiootteja. He myös käyttävät vanhempiaan ja näiden apua armottomasti hyväkseen olettaen, että nämä eivät edes huomaa sitä. Vanhemmille omat lapset ja lapsenlapset ovat arvokkainta maailmassa ja he usein antavat kaiken mennä vain ohi ja puristavat kyyneleet silmänurkkaansa. Ja unohtavat.

Sitten kun vanhemmat ovat kokonaan poissa, kaikki palaa mieleen. Me kaikki koemme sen.

Hyvää ystävänpäivää kaikille! 



keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Tahdotko menestyä

Upea auringonpaisteinen kylmä aamu on silmieni edessä. Sain eilen remonttia odottavan makuuhuoneen tyhjennettyä ja tavarat siis taas kerran siirrettyä. Tosin suuri osa tavaroista ja kirjoista on edelleen banaanilaatikoissa keskellä lattiaa, pesuhuoneessa, saunassa. Yltympäri.  Välillä ihmettelen, kuinka nopeasti löydän etsimäni huolimatta matkan varrella tulleista muutoksista. Joskus voisin kyllä merkitä paremmin paperi-ja valokuvakasaan, olenko jo ehtinyt sen skannata, ettei aikaa hukkaantuisi tarkistamiseen.

Kuvat satunnaisesti valikoituneita.
Aamu on aina hyvää aikaa järjestelyihin. Kun saan jonkin asian valmiiksi, mieleni on hetken kevyt ja iloinen kunnes sitten taas jokin tekemätön asia alkaa painaa. Ja niitähän tuntuu olevan.

Tänä aamuna tyhjentäessäni erästä laatikkoa ja tarkistaessani siellä olevien kuvien ja paperien skannaustilannetta, osui käteeni  vanha kirja, jota olen aiemminkin pyöritellyt kädessäni.  Kirja on rapistunut ja kulunut. Sen pehmeät kannet ovat irronneet, mutta se on uhmannut aikaa ja on jostakin kumman syystä kulkeutunut minulle. Oletan, että sen olleen niiden papereiden joukossa, jotka pelastin lapsuudenkodistani.  Kirjasen kanteen on lyöty leimasimella ”Arvosteltavaksi”. Oletan sen olevan joko isäni tai hänen vanhemman sisarensa jäljiltä. 

Kirjan ilmestyessä 1932 isäni on ollut vasta 14-vuotias ja hänen sisarensa Mirja 17-vuotias. Googlaamalla viisastun valtavasti lisää.  Kirjaa, sen aiempia painoksia on runsaasti saatavilla antikvariaateista.  

Kirja on ”Tahdotko menestyä. elämänohjeita Swett Mardenin y.m. mukaan” toimittanut Pekka Kalervo. Otava. 1932. 3 painos.

Osuin myös Eija Eskolan akateemiseen väitöskirjaan ”Suositellut, valitut ja luetut – kirjallisuus kirjastoissa 1918 – 1932” (Tampereen yliopisto. 4.12.2004). Pääset lukemaan sen täältä.

Otsikon ”Arvosteleva kirjaluettelo hyvän ja huonon kirjastokirjallisuuden
määrittäjänä” alta löydän maininnan tästä kirjasta:

”Toinen laajan suosion saavuttanut kirjoittaja oli amerikkalainen Oliwer Swett Marden. Hänen ajatustensa joukkolevitykseen Suomessa päästiin, kun opettaja Pekka Kalervo julkaisi hänen ajastustensa sovitelman Tahdotko menestyä (1919), ja kouluhallitus hyväksyi sen kansakoulun vasta perustettujen jatkoluokkien oppikirjaksi.” (s. 64 edellä mainitsemassani väitöskirjassa)


Siinä luvussa kerrotaan myös toisesta isäni jäämistöistä löytämästäni kirjasta ja asiat alkavat valjeta. Kirjanen onkin saattanut tulla isäni äidille tai opettajalle arvosteltavaksi. Sitä on käytetty siihen aikaan koulussa tukemaan sen ajan tärkeätä oppimismenetelmää itsekasvatusta. 

On itseasiassa kovin huvittavaa, että sitä harrastin minäkin nuoruudessani ja pidin ensiarvoisen tärkeänä kasvatusmuotona ja pidän edelleen. Taitaa olla siis jo lapsuudenkodista tarttunutta ajattelua.

Miksi sitten kirjoitan tällaisesta vaatimattomasta kirjasesta juuri nyt. Syy on ilmiselvä, vaikka en usko kaikkien edes tajuavan, ymmärtävän tai huomaavan syytä. Mitä tapahtuu koko ajan silmiemme edessä? Meidän ihana maailmamme rapistuu ja muuttuu pahaksi, kun suuri osa sen väestöstä ei enää ole osannut tai osaa kasvattaa itseään hyväksi ihmiseksi. Odotamme kaikkea ulkopuolelta ja muilta. Emme ole enää vastuussa omasta luonteestamme. 


On ollut ällistyttävää huomata, kuinka suosittu Suomessakin on Amerikan presidentiksi valittu Donald Trump. Ystäväni on verrannut ilmiötä Hans Christian Andersenin satuun ”Keisarin uudet vaatteet”. Nyt media ja erityisesti lehdistö ovat pahiksia, kun ne kertovat jotakin tämän ihmisen taustoista ja luonteesta. Kertominen mielletään valehteluksi. Trump itse sanoo lehtien valehtelevan. Ihmiset eivät enää erota totuutta ja valhetta.  Se jotakin jopa näkyy Trumpin käyttäytymisessä ja kaikessa toiminnassa. On oikein, että siitä puhutaan ja kirjoitetaan ja sitä vastaan taistellaan. Jo nyt näkyy, että meillä Euroopassa seurataan samoilla jalanjäljillä, mennään kohti pahaa. Ihmiset eivät kohta erota oikeaa väärästä.

Trumpista näemme, että luonnetta on voinut kasvattaa myös väärään suuntaan. Paha tuo aina lisää pahaa mukanaan. Tavallinen ihminen tuntee tänä päivänä, että on ehkä paras piiloutua jonnekin ja pysytellä siellä, kunnes tämä ajanjakso on ohi.

Voimme siis osittain katsoa hiljaa taustalla, minne nyt olemmekaan menossa. Haluan uskoa, että loppujen lopuksi se hyvä voittaa, mutta mitä joudumme kestämään ennen sitä. Olen ehkä liian pessimistinen. Voi olla, että juuri nyt nämä ikävät asiat ovat kärjistyneet ja antavat sen kuvan, että toivo on menetetty. Toivottavasti hyvät ihmiset jaksavat tehdä edelleen työtä oikeudenmukaisen maailman hyväksi. Meistä jokainen voi vaikuttaa siinä omassa pienessä elämässään omaan ympäristöönsä.

”Tahdotko menestyä” -kirjassa kerrotaan lukemattomien esimerkkien kautta monien kuuluisiksi tulleiden ja myös tavallisten ihmisten kehityksestä menestyväksi ja hyväksi ihmiseksi. En pysty niitä tässä toistamaan, mutta kerään kaikki alleviivatut kohdat tähän. En tosin tiedä, kuka ne on alleviivannut.


”Uskonto on jumalallinen pyhä asia; ken sitä pilkkaa, ei ole hyvä ihminen.”
”Jumala auttaa meitä, mutta silloin meidän täytyy myös vaeltaa hänen tietänsä. Meidän tulee kulkea totuuden tietä, tai hän hän jättää meidät oman onnemme nojaan.”
”Rehellinen mies tekee aina omantuntonsa mukaan.”
”Hyvä maine on parempi kuin suuret rikkaudet.”
”Heikot ihmiset odottavat suotuisaa tilaisuutta, voimakkaat luovat sen itse.”
”Lue – niin menestyt!”
”Joka ei käytä kirjallisuutta, on sokea, vaikka hänellä olisi maailman parhaat silmät.”
”Ajan tuhlaaminen on samaa kuin tarmon, elinvoiman ja luonteen tuhlaaminen: sen mukana seuraavat huonot toverit ja huonot tavat, ja hyvät tilaisuudet, jotka eivät koskaan palaa jälleen, menevät sen mukana hukkaan.”
 

”Älä tapa aikaa: siinä on tulevaisuutesi!”
”Luonto ei anna ihmiselle rauhaa, ennen kuin hän on löytänyt oikean alansa: se pakottaa ja yllyttää häntä, kunnes hän taipuu sen vaatimuksiin ja asettuu määrätylle paikalleen.”
”Tunne itsesi! (oli ennen vanhaan kirjoitettuna Delfoin portille; ja vaikka oraakkeli aikoja sitten olikin jo vaiennut, niin näiden sanojen merkitys pysyy ikuisesti. Ei koskaan ihmiselle ole sen parempaa neuvoa annettu.)”
”Seuraa taipumustasi.”
”(Me tarvitsemme tyttöjä,) joiden sydän on täynnä säälintunnetta ja myötätuntoa, jotka itkevät murehtivan kanssa ja iloitsevat iloisen kanssa.”
”Vain sen, jota me koko sielullamme etsimme, me löydämme.”
”Vaikka me keräisimme nuoruudessamme kuinka paljon tietoa hyvänsä, niin emme suotuisimmissakaan olosuhteissa voi saada niiden avulla mitään kokonaista aikaan, jollei meillä ole selvillä päämäärää mihin pyrimme.”
”Älä vitkastele aikeesi toimeenpanossa.”


 
”(Lykkäys merkitsee tavallisesti laiminlyöntiä) – se, minkä jättää ”myöhempään”, jää tavallisesti tekemättä.”
”(Aamusta tavallisesti riippuu, tuleeko päivästä hyvä ai huono; sillä) aamuhetki kullan kallis.”
”Suurin osa suurista miehistä on ollut aamuvirkkuja.”
”Tee mitä on tehtävä heti, ja hanki itsellesi virkistystä työn jälkeen, mutta älä koskaan edeltäpäin.”
”Se, joka pitää ajasta kiinni – s.o. on täsmällinen, pitää myös tavallisesti sanansa.”
”Kohtele toisia samoin kuin toivoisit toisten kohtelevan sinua.”
”Se, joka mittaa ihmistä säädyn tai omaisuuden eikä sisällisen arvon mukaan, käyttää alhaista mittakaavaa.”
”Ihmisiä arvostellaan heidän tekojensa eikä heidän rikkautensa mukaan.” Alleviivaajan kommentti: ”ei enää nykyaikana”.

Tahdotko menestyä voi jollekin toiselle tarkoittaa valtaa ja rikkauksia, mutta jollekin toiselle taas hyvää elämää niiden asioiden ja työn parissa, jotka ovat juuri tälle ihmiselle luontaisia. 

Tämän tekstin otsikoksi olisi itse asiassa sopinut "Naiivin naisen isku".  En ole enää aikoihin kutsunut itseäni naiiviksi kuten aikoinaan Polulle kauas-blogissani. Kun kirjaa ylös itsestään selvyyksiä, se voi tuntua lapselliselta, mutta kyllä niissä on uinuu totuuden siemen. Ja joka tapauksessa voin nyt arkistoida kyseisen kirjan.