tiistai 18. huhtikuuta 2017

Aina ei leimahda



Aamut ovat aina parasta aikaa.  Alan vähitellen toipua viime viikosta eli lähinnä siitä silmäleikkauksesta. Kävin eilen ostamassa lisää silmätippoja ja etsimässä lähilukemiseen sopivat lasit.  Niitä oli läheisessä Tokmannissa pilvien pimein, vaikkemme aluksi edes löytäneet niitä. Pieni vahvuus eli +1 riittää minulle, koska pienempää vahvuutta ei ollut saatavissa.  Lasien hinnat ovat 1,50 e – 2 e.  Saa nähdä, pärjäänkö niillä jatkossakin. Autolla ajamiseen en todellakaan tarvitse laseja ja nuo ostamani lukulasit pitää ottaa silmiltä pois heti, kun teen mitä tahansa muuta.

Kuvien suhteen oli hankalaa, joten tänne valikoitui lähes sattumanvaraisia kuvia. Mutta sitähän tekstikin on.
Viime viikolla pohdin myös identiteettiäni ilman laseja, mutta sellaisiin asioihin tottuu ehkä nopeasti tai sitten ei koskaan. Otin viime viikolla itsestäni kuvia eri tilanteissa ja kauhistelin niitä katsoessani ulkonäköäni. Sekin on sittemmin tuntunut tasaantuvan. Pahinta ovat tietenkin nuo kaulaläskit ja -rypyt. Eipä tässä elämässä ole tullut hoidettua itseään riittävästi, kun aina muut asiat ovat menneet sen edelle. Kun näkö parani, niin näkee paljon muutakin selvemmin. Toisekseen, jos minulla ei ole egoa, ei identiteetillä saati ulkonäöllä ole sen kummempaa merkitystä.

On paras olla vielä vähän hissukseen, sen huomasin eilen kaupoilla käydessämme. Silmät tuntuivat vielä hiukan irrallisilta.  Onhan ne linssit muljautettu sinne paikalleen asettumaan vasta viikko sitten. Joskus on vain maltettava. Pihatyöt voivat hetken odottaa, kun kylmä sää tuntuu jatkuvan. Onneksi niin. Saamme sitten nauttia myös kevätkukista pitempään. Painostusta, ei vielä kovin pahaa, on tullut tietyltä taholta. Talo pitäisi saada nopeasti myytyä. Se nyt vain ei mene niin, ei ennen kuin olen tehnyt kaiken, mitä pitää tehdä. Tekemistä todellakin riittää jo pelkästään tämän talon osalta. En voi sen takia hylätä muuta elämääni ja toimintaani talon ulkopuolella.

Siinä ne kököttävät kylmässä. 16.4.2017. Kevät ei edisty.
Kuten olette huomanneet, olen saattanut jo kyllästymiseen saakka purkaa tänne vanhoja juttuja, vaikka aina välillä jaan (kuten varsinkin tänä vuonna) näitä ihmisen jokapäiväisiä murheita. Päiväkirja on todella nyt jäänyt syrjään, koska tänne kirjoittaessani pohdin aivan samoja asioita. Joskus niitä voi olla vaikea vieraan tulkita, mutta itse kyllä tiedän, mistä kulloinkin on kysymys. En edes osaa olla niin julkea, että kertoisin juurta jaksain aivan kaiken. Minussa on aika paljon hämäläistä suoraselkäisyyttä ja ehkä ripaus ylpeyttä, vaikka sen itse sanonkin.

Tulen jatkossakin kirjoittamaan näin ja välillä vanhojen asioiden kautta, kunnes voin aloittaa pitemmän kirjoittamisprojektin. Nyt ajattelen kovasti, minkä asian ottaisin tällä kertaa suurennuslasin alle. 

Osa mapeistani ja silmäleikattu minä viime viikolla 12.4.. Selfie.
Talossa olevat laatikot pursuvat aiheita. Riittää, että työnnän käteni johonkin niistä ja otan sattumalta valikoituneen aiheen sen sijaan, että kirjoittaisin aina itsestäni. Jostakin kumman syystä viime vuosina ihmisten asiat, omien vanhempieni ja muiden tarinat ovat olleet minua eniten kiinnostavia. Onhan tässä ikääntymisessä aika paljon purtavaa.

Olen myös vuosikausia kerännyt erääseen muistikirjaan äkkiä mieleeni juolahtaneita aiheita laidasta laitaan. Kun avaan sen, yllätyn aina niiden moninaisuudesta. Aina ei voi pakottaa itseään edes valitsemaan. Niin kävi nytkin kuten näette.


Päivän valikoituneet aiheet


Pahus, miten sattuikaan!  Läheisestä lehtileikekasasta nappaamani lehtileike sattui olemaan keskiviikolta 21.7.2010 otsikolla ”Ruohonleikkuri uuteen vauhtiin”. Se kertoo ruohonleikkurin huollosta ja ohjeistaa tekemään sen itse. Eipä ole kiinnostava aihe, mutta minulle äärimmäisen ajankohtainen. Talossa on bensiinillä toimiva ruohonleikkuri, josta olen kirjoitellut ennenkin, mutta se on ollut jo pitkään hyytynyt eli vaatii ainakin perushuollon. Pari vuotta sitten ostin sellaisen halvan, käsikäyttöisen yksinkertaisen leikkurin. Näin isolle pihalle se ei ole riittävä ja kaiken lisäksi se menee aina tukkoon. Osittain siksi piha on hirveässä kunnossa, osittain muusta syystä. Olen pyytänyt pienkonekorjaajaksi opiskelevaa tyttärenpoikaani korjaamaan vanhan hyvän ruohonleikkurin, jotta pärjäisin täällä. Katsotaan. Aihe on ainakin hyvin ajankohtainen. Mutta en olisi tarvinnut tällaista muistutusta.

vanha kuva ruohonleikkurista
 
Olen joskus blogeissani mm. täällä (kun klikkaat sanaa täällä, pääset lukemaan sen blogin ja pelkällä paluunäppäimellä sitten palaamaan takaisin tähän blogiin) kirjoittanut inspiraatiosta ja luovuudesta ja todennut, että aihe ei kiinnosta lukijoitani.  Rohkenen kuitenkin taas palata minulle kovin tärkeään asiaan. Sitä se on ollut lapsuudestani saakka, todennäköisesti aina syntymästäni saakka. 

Edellä mainitun linkin takana olevassa nimellä ”Pyhä leimahdus”-blogissani 24.11.2015 kirjoitin pyhästä leimahduksesta, joka oli minulle luovuuden leimahdus, melkein tärkein ja vaalittavin juttu itselleni. Sen takia olen riemuinnut monista asioista ja sen väheneminen ja pelko häviämisestä on aiheuttanut jopa ongelmia. Lopetin aikanaan nivelreuman hoitoon tarkoitetun lääkkeen ottamisen, kun se tuntui kahlitsevan aivotoimintaani. Nyt syön sitäkin lääkettä uudelleen.

Ilman laseja. 14.4.2017 selfie.
Viime viikolla syntymäpäivänäni postilaatikossani oli Suomen Kuvalehden Itsenäisyyden juhlanumero  SK 15-16. En ole tilannut lehteä vaan se oli näytenumero, paksu lehti, jollaisia minulla on vanhempiakin tallessa. Lehdessä oli mm. artikkeli ”Tämän minä muistan”, jossa muutamat henkilöt etsivät vastausta kysymykseen ”Mikä on ollut hienoin hetki elämässä?” Siellä Hanna Weselius-niminen esikoiskirjailija kertoi hienosti leimahduksista, niistä samoista, joista minä kerroin tuossa edellä mainitsemassani blogissa. 

Hanna Weselius voitti viime syksynä Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon esikoisteoksellaan ”Alma!” Hän valokuvataiteen lehtori Aalto-yliopistossa. Voit käydä HS:n artikkelissa 16.11.2016 lukemassa kirjasta, sen teemoista ja kirjailijasta itsestään. Kannattaa katsoa myös hänen puheensa videolta.

6.4.2017
Suomen Kuvalehden artikkelissa hän kertoo omista leimahduksistaan, kirkkaista, tiheistä hetkistä ja miettii niiden merkitystä. Eräs ystävä oli kertonut hänelle, että L.M. Montgomeryn Pienen Runotytön Emilia sai samanlaisia leimahduksia. Ne ovat niitä samoja, joita minäkin olen saanut koko elämäni ja jossakin vaiheessa yhdistänyt ne tuohon samaan kirjaan. 

Tässä lehdessä ollut lainaus kirjasta L.M. Montgomery. Pieni runotyttö, suom. I.K Inha (WSOY 1928)

”Hän ei saa unohtaa, kuinka mäellä puitten latvat kuvastuvat kuin hieno musta pitsi rusottavanvihertävää taivaanrantaa vastaan. Ja sitten tuli ´leimahdus ´yhdeksi ihanaksi ylimmäksi hetkeksi.”



Toinen tuore pöydälläni oleva lehtileike on Hämeen Sanomista 10.4.2017. Siinä oli pitkä artikkeli Miki Liukkosesta, joka on kirjoittanut uuden romaanin nimeltä ”O”. Kirjan 900 sivuun on tiivistetty koko nykyaika. Kirjoittamisen paras motiivi hänelle oli, että joutui miettimään, tuleeko siitä mitään!  Hän kirjoitti kirjaa kolme ja puoli vuotta. Miki Liukkonen on syntynyt Oulussa 1989 ja hän voitti J.H. Erkon kirjoituskilpailun 2009. Abiturienttina hän käytti matematiikan tunnit runojen kirjoittamiseen. (Huh, olisinpa minäkin aikoinaan!). Minulle tuli pakkomielle, että vaikka en edes lukisi kirjaa, haluan pitää sitä käsissäni. Mutta ehkä pitää edes yrittää vähän lukea varsinkin, kun on käynyt lukemassa Juhani Karilan arvostelun Helsingin Sanomissa 11.4.2017.

Ajatella, ennen aihevalintaa, olin jo päättänyt kirjoittaa kuolinilmoituksista. Edellä mainitsemani muistikirjan välistä tipahti iso kasa kuolinilmoituksia, jotka siirrän nyt muiden joukkoon, joita on paljon isompi kasa. Ehtiihän niistä tai ennemminkin niiden henkilöistä kirjoittaa joskus toistekin. Tai sitten ei.
Josko nyt jatkaisin hetken vaatehuoneessa talvivaatteiden karsintaa? Suuri osa lopuista vähistä vaatteistani lähtee nyt kierrätykseen, sillä olen huomannut, että olen tänäkin talvena pitänyt ylläni vain paria kolmea kokonaisuutta.  Silmäni eivät vielä oikein kestä pihalla touhuamista. On niin mahdottoman kylmää ja kirkasta. Ei sovi minulle nyt. Voisin painua sänkyyn lukemaan. On hyvä, että on olemassa syy ottaa kevyemmin.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Vuosien välissä on paljon



Joudun miettimään hetken otsikkoa kirjoitukselleni. Tällä kertaa otsikoita olisi vaikka kuinka paljon. Joskus alan kirjoittaa otsikon johdattamana. Usein se selviää vasta, kun olen kirjoittanut juttuni valmiiksi. Silloin tällöin otsikkoa ei löydy helposti eikä se loppujen lopuksi kuvaa kirjoittamaani ollenkaan. Mutta ovathan blogini muutenkin yhtä sekasotkua sisältönsä puolesta. En pysy millään tiukasti jossakin aiheessa vaan rönsyilen ympäriinsä. Se onkin tällaisen kirjoittamisen ihanuus. Jos haluan käyttää blogiani vaikkapa lehtikirjoituksen aiheena tai osana tulevia kirjojani, niin minun on muokattava niitä aika rajusti.

 
Täytän tänään täysiä vuosia. Aika paljon. Olen melkein vanhus. Tapani mukaan en juhli syntymäpäivääni muuten kuin nauttimalla hiljaisuudesta ympärilläni ja tuntemalla, että tämä on minulle historiallinen päivä. Kännykkä kilahtelee välillä, kun Facebookin ja sähköpostin välityksellä tulee onnitteluja, mutta menen vasta myöhemmin katsomaan niitä. Nautin tästä aamusta… ja uusista silmistäni.

 
Herättyäni kiertelin pihalla postilaatikolla käynnin yhteydessä ja otin valokuvia lumisateesta ja lumen kevyesti kuorruttamasta pihasta ja palelevista krookuksista. Oravat kisailivat männyissä ja linnut pyörivät visertäen ympärilläni. Ne täyttivät sen kaikkialla vallitsevan hiljaisuuden juuri sopivasti. Täällä sisällä hiljaisuus on rikkumaton. Ikkunat pitävät luumupuuhun lentäneen mustarastaan laulun ulkopuolella.



Nostin suuren valkoisen ruusun työpöydälleni ja otin siitä muutaman kuvan. Ystäväni ihana Marja vietti eilen kanssani melkein koko päivän tuoden ruusun ja ihanan kirjan (Jenni Haukion toimittama uusi  runokokoelma ”Katso pohjoista taivasta” ja kaikkea muuta lahjaksi ja tuliaisiksi. Emme ole tunteneet toisiamme vielä kahta vuottakaan, mutta meistä tuli kuin sisaruksia kuten muutamasta muustakin ystävästäni.

Vähän sukututkimusta  

  
Olemme Marjan kanssa myös sukulaisia ja siitä ystävyytemme aikoinaan alkoikin. Nyt vihdoin tarkistin, mitä sukua olemme toisillemme.  Itse asiassa olemme melko kaukaista sukua.  Olemme molemmat Sirkiän sukuseuran esi-isän Simo Pentinpoika Sirkiän jälkeläisiä, mutta sukuhaaramme eroavat toisistaan tämän pojista. 

Minun haarani jatkuu Yrjö Simonpoika Sirkiän (s. n. 1708) haaraa ja Marjan Bertil Simonpoika Sirkiän (s. n. 1723)  haaraa.  Olen ollut hänen äitinsä kanssa kuudensia serkkuja. Marja on sitten minun lasteni seitsemäs serkku.
Olen myös hänen isoisänsä Samuel Abrahaminpoika Rusin (1883 – 1946) kanssa kuudensia serkkuja. Tosin tämä Samuel kuoli ennen minun syntymääni. Tähän päästään myös samasta esi-isästä, mutta nyt lähdetään Yrjö Simonpoika Sirkiän toisesta veljestä eli Matti Simonpoika Sirkiästä (s. n. 1704). 



Miksi näin? Se johtuu siitä, että Marjan isoäidin Katriina Joosepintytär Sirkiän (1862 – 1934) esivanhemmissa saman suvun jäsenet avioituvat keskenään. Katriinan molemmat vanhemmat ovat Sirkiän sukua. Isä oli  Jooseppi Bertilinpoika Sirkiä (1816 – 1883) ja äiti Maria Yrjöntytär Sirkiä (1823 – 1898). Jooseppi Bertilinpoika Sirkiä on Maria Yrjöntytär Sirkiän isän Yrjö Matinpoika Sirkiän (1793 – 1862) kolmas serkku.

Tässä kohden on mainittava vielä, että näiden Jooseppi ja Maria Sirkiän lapsia eli Katriina Sirkiän sisaruksia oli myös Vilhelm Joosepinpoika Sirkiä (1843 – 1917), joka myös avioitui Sirkiän sukuun kuuluvan Beata Joosepintytär Sirkiän (1843 -1933) kanssa.  Beatan vanhemmat olivat Jooseppi Tahvonpoika Sirkiä (1803 – 1859) ja Helena Paulintytär Kukko (1803 – 1867), minun esivanhempani. Näistä olen jo joitakin blogeja kirjoittanut.  Sukuseuramme melkein kaikki jäsenet kuuluvat näihin haaroihin.

Mutta tässä ei vielä kaikki, sillä olemme sukua myös isoäitini Ainon ja Marjan isoäidin Maria Sofia Kesäläisen kautta. Sukujutut-ohjelma nimittäin paljastaa, että olen yllättävää kautta Marjan kanssa kuudensia serkkuja. Nyt yhteinen esi-isämme on Antti Olavinpoika Hietanen (1737 – 1797). Marjan sukuhaara lähtee Antin tyttärestä Valborgista (s. 1770) ja minun tämän sisaresta Mariasta (s. 1762), jotka asuivat Kuolemajärven Kirjolan (myöh. Yläkirjola) kylässä. Minuun suku tulee täysin naisten kautta, Marjalla on välissä myös pelkästään naisten lisäksi yksi Akkasen sukuun kuuluva mies.

Minulla on joskus todella vaikea hahmottaa näitä sukuyhteyksiä, onneksi apunani on Sukujutut-ohjelma. Kun joudun selittämään yhteyksiä, olenkin usein hukassa, sillä sanallisesti niistä on vaikea kertoa. Uusia yhteyksiä syntyy koko ajan, kunhan jatkan tutkimuksia. Ja sitähän teen koko ajan. Tosin en viime aikoina olen paljon kirjoittanut aiheesta.


Paluu hetkeen


Ystävyydestä voisin kirjoittaa paljon enemmän. Kuinka tärkeää se on meille, vaikkemme olekaan koko ajan tekemisissä toistemme kanssa. Tosin usean kanssa tiedän Facebookin kautta, missä suunnilleen mennään. Tässä iässä oikeastaan tärkeämpää on se, kuinka paljon on olemassa yhteisiä aiheita, jotka sitovat yhteen. Aikaa eikä kiinnostusta ei ole enää niin paljon aivan kaikenlaisiin juttuihin, joten nyt tulevat juuri ne oikeat asiat tärkeimmiksi. 

Tätä kirjoittaessani ja muuta välillä touhutessani, maahan laskeutunut hento lumikerros on sulanut ja päivä on alkanut kirkastua. Kohta on se hetki, kun siirryn 8. vuosikymmenelleni. 


Röllö, Telle ja Merja


Synnyin Helsingin kätilöopistolla (sillä vanhalla Kaivopuistossa) tänä päivänä tasan 70 vuotta sitten kello 12.28.  Painoin 3500 g ja olin 50 cm pitkä. Olin vanhempieni ensimmäinen lapsi. Äitini oli täyttänyt jo 32 vuotta. Sota oli pitkittänyt sen sukupolven perheen perustamisia, näin ainakin vanhempieni kohdalla. Syntymäni kerrotaan olleen myös vaikea, sillä olin päättänyt tulla maailmaan jalat edellä. Ensin koettelin maailmaa toiselle jalalla, josko kannattaisi tulla. 


Isäni on pitänyt vauvaiästäni tarkkaa kirjaa. Kirjan motto on ”Isän pieni Telle..”. Se kertoo mm., että minua kutsuttiin aluksi kolmannen nimeni mukaan Tellervoksi eli Telleksi. Olin sitten puhumaan opittuani päättänyt, että olenkin Merja.  Tuohon ”Ensi askeleet”-kirjaan on hyvä joskus palata.

Kotimatkalla Renkoon lempinimeni oli ”Röllö”.  Kun pääsimme äitini kanssa synnytyssairaalasta kotiin, oli isäni syntymäpäivä 19.4. Hän täytti silloin 29 vuotta. Siitä se sitten alkoi. Tämä elämä. Tässä kohden jäin miettimään, miten kuljimme matkan. Isälläni ei ollut siihen aikaan vielä autoa. 

Toivun maanantaisesta harmaakaihileikkauksesta. On hämmästyttävää huomata, etten enää tarvitse silmälaseja muuten kuin lukemiseen huonommassa valaistuksessa. Tosin vanhoista laseistani ei ole yhtään hyötyä, koska niiden arvot ovat liian vahvat. Katson nyt ensin hiukan eteenpäin, miten tämä menee. Kun kuukauden päästä menen uudelleen silmälääkärille, niin totuus valkenee kokonaisuudessaan.  On tämä omituista. Sitä ennen tarvitsen kyllä lukulasit. Tietokoneella en tarvitse laseja. Onneksi.

Nyt aurinkokin jo paistaa. Maaginen uudelle vuosikymmenelle siirtymisen hetki kello 12.28 meni huomamatta ohitse. Silmätippojen laittaminen oikeassa järjestyksessä ja oikeasti ajoitettuna taisi viedä huomioni. 

Paluu kymmenen vuoden taakse


Kymmenen vuotta sitten juuri tähän aikaan ajoimme me kolme naista, Helmi, Heljä ja minä kohti Faistosta Kreetalla. Olin halunnut nimenomaan sinne täyttäessäni 60 vuotta. En silloin tiennyt, että se oli viimeisimpiä ulkomaan matkojani lukuun ottamatta kahden-kolmen päivän matkoja Venäjälle Karjalaan. Toki kävisin vielä pari kertaa Roomassa ja kerran Samoksella. Sitten ei enää olisi varaa matkustaa minnekään. 


Siirryin silloin uudelle vuosikymmenelle Faistoksessa (klikkaamalla paikannimeä saat Wikipedian tiedot esille), unelmieni paikassa. Jokin outo tuntemus vetää siihen paikkaan. Festos on minolainen palatsi, joka on rakennettu jännälle rinteelle tasangon keskellä. Sieltä on kaikkialta avarat näkymät eri puolille. Tästä linkistä voit mennä katselemaan paikkaa virtuaalisesti ja taivaalta käsin. Faistos on mainittu jo Homeroksen Iliaassa. Minulle Kreeta on Euroopan äiti.

Minolaista aikaa elettiin 2000 – 1500 ennen ajanlaskumme alkua. Paikasta löydetty Faistoksen kiekon merkkejä ei tähän päivään mennessä ole osattu kääntää meidän kielillemme. Ehkä se onkin mahdotonta kurkottaa niin  kaukaiseen elämään ja yrittää tulkita asioita myöhemmillä käsitteillä. Miten joku pystyisi tuhansien vuosien päästä ymmärtämään jonkun muistiinpanoja, sanojen yksilöllisiä lyhennyksiä?



Faistoksesta ajoimme vielä Matalaan, jossa kävimme syömässä. Kun palasimme takaisin Iraklionin lähistölle Elian kylään, emme löytäneet pimeässä oikeata tietä perille, vaikka kylään pääsi pariakin kautta. Siinä vain kävi niin, että aamulla lähtiessä olisi pitänyt katsoa paluureitti tarpeeksi tarkkaan. Lähdimme vain niin innoissamme matkaan emmekä ajatelleet nopeaa päivän nopeaa pimenemistä ja pikku eksymisiä vieraassa ympäristössä.

Silti kirjoitin matkapäiväkirjaani, että lopuksi ajoin kuin kreetalainen ikään. Ja niinhän se olikin. Olin vuokrannut meille auton 7 päiväksi hintaan 180 e.   
Sen kummempia juhlimisia emme pitäneet. Kolme päivää myöhemmin 16.4. pikkuserkkuni Helmi täytti 75 vuotta.



Olen kirjoittanut näissä blogeissani Kreetan muistoja mm. 28.12.2012 otsikolla ”Aikamatkalla” ja sivunnut aihetta 26.8.2014 kirjoituksessa ”Ihmisyyden juuria kartoittamassa” ja 9.11.2016 ”Maiseman lumous” ja erityisesti vielä 7.8.2012 ”Kreetan muistoja”, jossa kirjoitan tuosta Helmin syntymäpäivästä. Nämä osoittavat, kuinka tärkeä tuo matka oli meille kaikille.  Olin toki käynyt siellä aiemmin, mutta niitä muistoja, tosin aikanaan hyviä, varjostaa seurassani olevan ihmisen myöhempi käytös ja toiminta minua kohtaan. Siinä samassa varjossa elän vieläkin. Valitettavasti. Mutta onneksi mikään ei pysty varjostamaan Kreetan lumoa!

Olisi hienoa voida hypätä noista pimeistä asioista kokonaan ulos. Suurimman osan aikaa voinkin olla ajattelematta niitä, mutta siellä ne vaanivat ja saavat minut välillä miettimään niitä vaatimuksia, joita minulle ne menneet vuodet ovat asettaneet ja joita hoitelen edelleen kaiken muun välissä. Jokin korkeampi voima pitää meitä pihdeissään...



Nyt

Tietenkin minulle kävi taas vanhanaikaisesti eli kirjoitus jäi kesken ja julkaisen tämän vasta päivää myöhemmin. Vaikka olen tällä viikolla kokenut vain silmäleikkauksen, jossa molempien silmieni omat linssit eli mykiöt  poistettiin ja tilalle asetetaan kirkas keinolinssi, niin huomaan, että tarvitsen normaalia enemmän lepoa. Vaikka näen nyt hyvin ilman laseja, tunnen vielä silmäni aroiksi eivätkä ne vielä ole omat silmäni. Joudun laittamaan niihin neljä kertaa vuorokaudessa kahta eri lääketippaa ja kosteustippoja tietyssä järjestyksessä ja tietyin välein. Silmiä ei saa hieroa. Pari yötä nukuin silmäsairaalasta saamieni silmien eteen asetettavien ja teipillä kiinnitettävine muoviläpysköjen kanssa. Sitten en kestänyt niitä enää vaan nukuin isot aurinkolasit silmissäni. 

Sain Facebookin ja sähköpostin kautta uskomattoman paljon onnentoivotuksia! Olen niistä kiitollinen ja yritin kiittää jokaista toivottajaa erikseen. Tulipa mieleeni siinä ajat entiset, kun pidimme pikkuserkkuni Helmin kanssa niitä näyttelyjä. Niin myös silloin kesällä 2007, kun olimme keväällä Kreetalla. Silloin meillä oli näyttely Tuusulan kunnantalolla kahden muun henkilön kanssa. Siitäkin olen joskus kirjoittanut näissä blogeissani. 

Vaikken ole koskaan juhlinut syntymäpäivääni suuresti, niin silloin kymmenen vuotta sitten olin ajatellut, että juhlisin sitä näyttelyn avajaisilla. En onnistunut saamaan kevätaikaa ja jostakin syystä sitten elokuussa asia tuntui jo vanhentuneelta. Kaikki muutkin asiat olivat kotona silloin niin solmussa, etten olisi voinut kutsua suurta joukkoa ihmisiä kotiini, mitä aluksi ajattelin. Se näyttely riitti kuten aiemmatkin. Syntymäpäivä ei ollut eikä ole minulle sellainen aihe, että sitä olisi juhlittava suuresti. Jos joku muu ne järjestäisi, niin ehkä silloin ne menettelisivät. Ei ole juhlakalun asia järjestää.

Mutta ajatuksia syntyi. Silloin 2007 emme olleet näin aktiivisesti Facebookissa. Kutsut ihmisille lähtivät sähköpostilla. Julkisuutta sai, kun oli yhteydessä paikallisiin sanomalehtiin ja tietysti myös Karjala-lehteen ja sai toimittajat tulemaan paikalle ripustuksen yhteydessä. Sen puolen osasin silloin hoitaa hyvin. 



Liitän tähän kuvan Karjala-lehden artikkelista 16.8.2007.  Sen luettuani muistan taas paljon. Minulle olikin tuolloin tärkeämpää, että annoin muillekin mahdollisuuden saada kuviaan/maalauksiaan esitettäväksi. Oman egon purku oli vahvasti meneillään, vaikka se saattoi vielä joskus myöhemmin purskahdella esiin. 

On suoraan sanoen sääli, että seuraavan vuoden näyttelyiden jälkeen (Nordean kamerakerho ja Perniön lainamakasiini) näyttelytoimintamme lakkasi. Jäin eläkkeelle ja aloin selvittää elämäni vaikeinta sotkua. Aina välillä aihe uudesta näyttelystä nousi esille Helmin ja minun keskusteluissa, mutta esteet vain kasvoivat. 

Oli se niin ihanaa aikaa ja kokemukset mahtavia! Nyt Helmi täyttää jo 85 vuotta. Hän on joutunut muuton yhteydessä luopumaan ateljeestaan ja suurimmasta osasta maalauksiaan. Minä puolestani kipuilen edelleen sen saman sotkun purkamisessa. Aika kuluu.

Toki tilalle on tullut paljon muuta. Siitä kaikesta olen kiitollinen. Joskus vain ajattelen lämmöllä noita vuosia, kun luovuus oli kirkasta ja kurkotti tulevaisuuteen. Niin kyllä nytkin, mutta eri tavalla!

Otsikko vaan tuli, kun olin lopettanut tämän kirjoittamisen.