tiistai 30. toukokuuta 2017

Kirjoittamisen välissä



Siinä se yksinäinen iso punatulkku on taas syömässä kukkapenkkiin heittämiäni auringonkukan siemeniä. Välillä se ajaa samalle ruokapaikalle yrittävät peipposet pois. Kauempana pihalla norkoilee fasaanirouva. Vilinä ruokapaikalla tuntuu vain kiihtyvän. Pari oravaakin on tullut paikalle. Entäs harakat? On ihanaa, että eläimet rakastavat tätä pihaa kuten minäkin.


Olen lopettanut aamutyöt pihalla. Pesin pari ikkunaa lisää, pesin ulkolamput, palan seinää ja siivosin seitit ja pölyt seiniltä. Seurustelin hetken paikalle sattuneiden ihmisten kanssa. Poikkesin naapurissa katsomassa, onko sepelkyyhky vielä kuusiaidan keskellä pesässään. Siellä se hautoo hiirenhiljaa tiheän kuusipeitteen suojassa. Keskustelimme hetken ja sivusimme myös taas koettelemuksia, jota vainoavat minun lisäkseni myös naapuria, jotka muuttivat itse asiassa talosta jo kauan sitten pois. Tämän kujan ihmisillä on kuin onkin ollut vuosien kuluessa vaikka millaisia pulmia ratkottavana. Sellaista ihmiselämä on!

  
Aamulla herätessäni olin jo mielessäni kirjoittamassa lehtijuttua Karjala-lehteen. Onnistunut kokous parisen viikkoa kuitenkin melkein vaatii lehtijutun. Olin jo aiemmin itseäni inspiroidakseni aloittanut kirjoittaa pitempää blogia, johon viittasin edellisessä blogissani. Sen kirjoittaminen sattuu vain vaatimaan hurjasti aikaa. Nyt olen kuitenkin taas kirjoittamassa ”hölynpölyä”.

Lykkään koko ajan pakollisia juttuja. Minulla on mieletön tarve rauhoittaa itseni jollekin sellaiselle tasolle, missä en ole ollut pitkään aikaan. Elämä on ollut aika kiivasta ja vaativaa ties kuinka kauan. Jos olen oikein hiljaa, ei kukaan voi pakottaa minua etenemään kovalla vauhdilla. Silti työstän koko ajan alitajunnassani niitä tulevia liikkeitä kuten talon myyntiä, mutta en halua antaa niiden hallitsevan minua. On muutakin epätoivoa aiheuttavaa, mutta jos olen hiljaa ja kiltisti, ehkä ne helpottavat. En tietenkään sulje silmiäni miltään, mutta antakaa minulle tämä pieni vapaa!


Ihana kesä. Kesän alku, se paras aika. Kun kirjoitan tätä, silmieni edessä on maisema pihalle. Ruoho on leikattu jo yhden kerran ja kohta on aika leikata uudelleen. Voikukat osaavat varoa leikkuria ja kohta ne nostavat päänsä ruohon rajasta ja juhlistavat meidän toukokuutamme. Lapsuuden rakkaat voikukat. Niitä odotimme, ne olivat ystäviämme kevään ollessa kiihkeimmillään. On omituista, että pystyn hetkessä palaamaan sinne, kotinurkille. Kuulen äänemme ja ilomme. Mitä vanhemmaksi tulemme, sitä helpompaa meidän lienee tulla lapsiksi jälleen? Mikä rikkaus elämä onkaan!

 
Koska tässä kävi näin, että ensin syntyy blogi ja sitten vasta pakolliset kirjoitukset, niin kaivan esiin jonkun vanhan päiväkirjan ja nautin sen eteen tuomista hetkistä kirjoittamalla. Olen joskus aiemmin maininnut blogissani nykyään kovin suosituksi tulleista päiväkirjaklubeista. Niissä ihmiset lukevat ääneen muille nuoruutensa päiväkirjoja. Viime sunnuntain Hesarissa oli jälleen artikkeli, jossa kerrottiin,  että Helsingissä Korjaamon vintillä pidettävä päiväkirjaklubi on ollut erityisen suosittu jo kahden vuoden ajan. Klubeihin osallistuu eri-ikäisiä ihmisiä, jotka nauttivat sekä nolojen päiväkirjojen ynnä kirjeiden ja muun nuoruuteen liittyvän aineiston ääneen lukemisesta että kuuntelusta. Ajatella, ne ovat vieneet minun ideani. Tosin minä olen vain kirjoittanut vanhoista teksteistäni ja kirjeistäni enkä ole rohjennut vielä kajota niihin noloimpiin juttuihin.  

 
On totta, että niissä teini-iän päiväkirjoissa olen hehkuttanut vuosikausia jonkun kaukaa ihailemani pojan nimeä sivulta toiselle. Tuskin ketään enää hätkähdyttää, jos paljastan ihailuni kohteen nyt. Viime keväänä riemuylioppilastapaamisessa olin vähällä paljastaa eräälle henkilölle, että hän oli aikanaan vuosikausia ihailuni kohde. Niin kiihkeästi ihailin häntä kaukaa koulun pihalla kuten erästä toista varhaisempina kouluvuosina, että en koskaan unohda. Olikin kiva nähdä hänet nyt elävänä, harmaantuneena miehenä. En olisi tunnistanut, jos olisin sattumalta tavannut. Nyt niille asioille voi vaikka nauraa yhdessä. Elämä on eletty siihen pisteeseen, että ei hävetä enää edes kertoa. Mutta että tällaisesta päiväkirjakirjoittelusta ja niiden paljastamisesta on tullut tuollainen hitti. Toisaalta tänä päivänä ei ehkä olekaan enää mitään niin salaista.

 
Sunnuntaina 14.5.1961 olin 14-vuotias ja kirjoitin näin:

”Nyt on äitienpäivän aamu, mutta ei tunnu siltä. Isä taas tappeli äidin kanssa ja äiti itki. Minä jos joskus menen naimisiin, niin menen sellaisen miehen kanssa, joka ei ole yhtään isän kaltainen. Hänen tulee olla kiltti minulle.

Aurinko paistaa kirkkaasti ja on lämmintä. Ilma on raikas sateen jälkeen. Taivas on vielä pilvinen,  mutta kaunis päivä on tulossa. Linnut visertävät ja hyönteiset lentelevät. Näen ilman väreilevän samalla tavalla kuin uunin ollessa kuumana, ilma väreilee samoin uunin pinnassa. Ajatukseni lentävät kauas, kauas halki Euroopan, aina etelän lämpimiin maihin. Kun suljen silmäni, näen itseni istumassa jossakin varjoisassa Rooman puistossa. Ympärilläni leijailee ihana kukkien tuoksu. Katselen siinä haaveillen italialaisia ihmisiä.


Nyt näen itseni maailman suurimpiin kuuluvan rakennuksen, Pietarinkirkon torilla. Kirkko näyttää paljon suuremmalta kuin olen ajatellut sen olevan. Ympärilläni on satoja ihmisiä kiireisessä hyörinässä. He ovat myös turisteja, joilla on kiire tutkia kaikkea Rooman, ”ikuisen kaupungin” nähtävyyksiä. Minulla ei ole kiirettä, koska olen siellä vain ajatuksissani. Tuo kirkko on kyllä todella mahtava suurine kupoleineen. En osaa kuvitella, millaista siellä on sisällä. Jos jotakin mielessäni kuvittelisin, se olisi väärin.

 
Sieltä Pietarinkirkosta lennän ajatuksen siivin Pariisiin, Ranskan pääkaupunkiin. Seison Eiffel-tornin vierellä ja olen juuri päättänyt lähteä tuonne ylös. Pääsen sinne nopeasti hissillä. Kun ensi kerran katsahdan sieltä käsin kaunista Pariisia, näen Seine-joen ja sen monet sillat. Kaduilla on vilkasta liikettä. Näen Riemukaaren, jonka alla palaa ikuinen tuli tuntemattoman sotilaan haudalla. Näen Pariisin suuria rakennuksia ja kirkkoja, mutta päätän mennä seuraavaksi Riemukaarelle. Laskeudun alas Eiffel-tornista. Kiipeän bussiin, jonka määränpää on Riemukaari. Nyt auto ajaa pitkin Riemukaarelle johtavaa leveää Champs Elyseetä pitkin.
Viivyn vielä kauan ihanassa Pariisissa. 



Sen jälkeen lennän Venetsiaan, kanavien kaupunkiin. Kulkuni näyttää olevan hyvin harhailevaa, koska olen välillä Italiassa, Ranskassa ja sitten taas Italiassa. Mutta tuostako välitän! Istun gondolissa ja heilutan vastaantuleville. Käyn monissa Venetsian nähtävyyksissä. Kuljen monen kauniin sillan alitse. Tapaan ihania ihmisiä ja yritän keskustella heidän kanssaan englanniksi, sillä en osaa italiaa. Haluaisin oppia sitä, sillä italia on maailman kaunein kieli. Suomen kieli on toiseksi kaunein. Omasta mielestäni ranskan kieli on kaunein, koska kaikkein eniten pidän Ranskasta. Suomen jälkeen tietenkin. Otin Ranskasta kirjeenvaihtokaverin, Jean-Pierren. Hän ei ole kirjoittanut minulle aikoihin. Kirjoitin hänelle äskettäin, että jollei hän halua kirjoittaa minulle, niin lopetetaan koko kirjeenvaihto.


Olen kertonut tässä välillä paljon pötyä, mutta nyt kun palaan Suomeen, kova matkustuskuume valtaa minut. Näen silmissäni ihania maisemia, salaperäisiä vanhoja paikkoja ja vuosituhansien takaisia muistomerkkejä.

Mutta täällä Suomessa on yksi tärkeä minulle, jolle minä en merkitse yhtään mitään. Niin kauan, kun minulla on mahdollisuuksia häneen nähden, olen täällä lähellä häntä ja kun toivo on mennyttä, matkaan kauas pois.”

Monen monta muistoa ja kuvaa todellisista käynneistä noissa paikoissa tuli tuota pätkää lukiessani mieleen. Niistä löydänkin sopivia valokuvia tätä juttua kuvittamaan. Toisaalta olisi pitänyt valita torstai 1.6.1961, jolloin kerroin tarkkaan edellisestä päivästä, jolloin koulussamme, Hämeenlinnan yhteiskoulussa vietettiin kevätjuhlia.  Se juttu oli kaiken kaikkiaan paljon mielenkiintoisempi. Jätän sen toiseen kertaan. Välillä voi olla vähän tylsempää luettavaa tarjolla. 


torstai 25. toukokuuta 2017

Toukokuun kiireitä



Lämmön tultua energiat tuntuvat virtaavan nopeammin. Kaikilla, sekä ihmisillä, eläimillä ja kasveilla. Se on ilmiselvää. Minä muun luonnon kanssa olen siinä parhaan kykyni mukaan läsnä. Verrattuna viime vuoteen, jaksan taas puurtaa pihalla ja sisällä. En ehdi enää nettiin kun vasta hyvin myöhään iltapäivällä tai vasta illalla, jollen sitten kesken töiden lähetä puhelimesta nopeata kuvallista postausta Facebookiin.

Koko mäki on täynnä kukkivia ketunleipiä.

Aika kuluu silti entistä nopeammin. Elämä ei tule koskaan riittämään kaikkeen siihen, mitä haluaisin tehdä. Kun asuin 2014 kerrostalossa kahdeksan kuukautta, ehdin paljon enemmän harrastaa kaikkea muuta. Kävin kuitenkin harva se päivä täällä omakotitalolla, vaikka pihatyöt pääasiassa jäivät silloin useimmiten odottamaan aikaa parempaa.  Otin valokuvia remontin tilanteesta sisällä ja puutarhan kukkaloistosta. Lopun aikaa useimmiten pihan kevätsiivouksen jälkeen huhtikuussa vain istuin ja kirjoittelin. 


Entä nyt. Eilen aloitin aamulla pihatöillä, jotka ovat edelleen kesken. Tänään aamu alkoi ikkunoiden pesulla. Kaksi pienempää ikkunaa sain valmiiksi. Makuuhuoneen ikkunan pesu oli vaikea aloitettava, koska sen edessä on kirjoittimia, näyttöjä ja papereita tammikuussa sinne siirretyn varsinaisen työpöytäni päällä. Kesken jotakin projektia, minulla ilmaantuu aina jotakin uutta tekemistä.  Eihän se haittaa, koska työtä kyllä riittää. Sitä on aivan liikaa.

Aloin nyt ajatella huonekalujen siirtoa. Suuri osa niistä on tällä hetkellä edelleen väliaikaisessa paikassa kuten tuo työpöytä makuuhuoneessa. Mappihyllyt ovat makuuhuoneessa ja olohuoneessa. Viimeiseksi remontoitu huone (lämpöpatterin hajoaminen) on täynnä banaanilaatikoita, jotka ovat täynnä joulu-tammikuussa niihin pakattuja kirjoja ja mappeja.

Järjestelin siinä sitten välipalaksi sanomalehtiä, joita olemme säästelleet. Toistaiseksi. Vein ison kasan pieniä mattoja sängyn alta ulos tuulettumaan. Sitten kaivoin vielä pölynimurin letkun esiin imuroidakseni sängyn alustan. Sitten riittikin. Vähäksi aikaa. 



Sukuasiat pinnalla


Viime sunnuntaina meillä oli Kuolemajärven Sirkiöiden varsinainen sukukokous Turussa. Oli lähes helteinen päivä. Kokous meni mukavasti ja siellä oli rento ja ystävällinen tunnelma. 

Olin maanantain täysin poikki. Olihan Turkuun Riihimäen kautta ja takaisin edestakaisin matkaa lähes 450 km. Onneksi oli mukavaa matkaseuraa ja juttua riitti koko ajaksi. Tulomatkalla käännyimme liian aikaisin ennen Forssaa Turku-Hämeenlinna-tieltä ja palataksemme Riihimäen tielle ajoimme Tammelan Portaan ja Lopen Vojakkalan kylän läpi. Samalla pääsimme hetkeksi ajamaan pitkin Hämeen Härkätietä. 

Valkovuokot kukkivat isoina mättäinä kiemurtelevan Hämeen Härkätien varrella. Tie kulki aivan Kaartjärven vierestä. Olisi tehnyt mieli pysähtyä. Moneenkin paikkaan. Ilta oli jo lähestymässä ja takana oli pitkä päivä. Riihimäellä pidin pienen tauon Marjan ja Eeron tarjotessa kahvit ennen loppumatkaa kotiin.

Mattoja on vähän liikaa, mutta en pysty hävittämään äitini aikanaan kutomia räsymattoja.
Kevät on ollut yllättävän raskas. Siitä huolimatta se on ollut täynnä mukavia asioita, mutta myös tekemistä ja toipumista silmäleikkauksesta. Siksi minusta maanantaina tuntui, että pääsin vihdoin kesälaitumelle. Lomaa se ei tietenkään ole, mutta voin hetkeksi ainakin riisua sihteerin viitan. No, joku pöytäkirja odottaa vielä kirjoittamista ja muutama muu pikkuasia, ennen kuin voin siirtää mapit hyllyyn.

On todella antoisaa toimia kahdessa sukuseurassa, mutta joskus asioita kasaantuu liikaa lyhyelle aikavälille. Silloin ei millään ehdi keskittyä riittävästi johonkin tiettyyn asiaan. Tässä on se ikuinen ristiriita taiteellisen ja käytännöllisen minun välillä. Olen tuonut sen täällä blogeissani ehkä liiankin usein esille. 

Mitäs sinä teet minun pihallani? kysyy orava
 
Hajamielisyyttä tänä keväänä aiheuttavat myös nämä kesken olevat talo- ja raha-asiat. Harrastukset kuten sukuseurat, kerhot ja vastaavat ovat silti minulle elämän suola. Ne ovat minun vapaaehtoistoimintaani. Niiden kautta olen tutustunut ihaniin ihmisiin, joilla kaiken lisäksi on paljon yhteistä minun kanssani.

Ensimmäinen kesä ja joululahja ennen syntymää.
Jospa nyt kesän koittaessa joskus ehtisin vihdoin paneutua taas muuhun kirjoittamiseen kuin oman tässä ja nyt-hetken olotilani rekisteröintiin. Vaikka viikottain jatkan sukututkimuksia, niiden kirjoittaminen ja jopa keskeneräisten tekstien jatkaminen on jäänyt syrjään. 


Muokkasin tämän kevään Markkulan Viestiin yhden blogikirjoitukseni liittyen omien varhaisten juurieni selvitykseen. Oli hienoa saada sähköpostitse heti lehden ilmestymispäivänä kommentti, joka selvitti itselleni epäselviä kohtia ja kirjoituksessa olevia oletuksiani. Minulle on ollut tavallaan aika iso kynnys aloittaa juttujeni julkaiseminen lehdessä, vaikka olen täällä blogeissani niitä aiemmin esittänyt. On selvää, että emme voi koskaan olla täydellisiä. Siksi on vain uskallettava. 


Tällä fasaanilla on kolme puolisoa. Ainakin.
Sirkiän sukukokouksessa pidin esityksen sukututkimuksesta. Yleisen osuuden jälkeen, käsittelin Jooseppi Tahvonpoika Sirkiän (1803 - 1859)  jälkipolvia, koska suurin osa mukana olleista kuului siihen joukkoon. 

Olen kirjoittanut tästä suvusta muutaman blogin mm. Joosepin isästä ja äidistä, mutta nyt lienee aika kirjoittaa Joosepista. Isä Tahvo Yrjönpoika Sirkiästä kirjoitin 9.5.2016 otsikolla "Tahvo Yrjönpoika Sirkiän perhettä ja sukututkimuksen solmukohtia". Sen pääsee lukemaan tästä linkistä.  Joosepin äidistä Margareta Kamparista kirjoitin 17.2.2015 otsikolla "Esiäiti nimeltä Margareta". Tässä linkki siihen kirjoitukseen.

Mainitsemani kirjoitukset ovat aikansa lapsia ja kirjoitettu tietystä senhetkisestä näkökulmasta  ja tutkimukseni tilanteesta ja eivät ole mikään sukututkimuksen lähde vaan yksinkertaisesti innostuneen ihmisen kirjoitus. Tuon viime keväisen blogin lopetin seuraavilla sanoilla:


"Heräsin aamulla pohtimaan taas kerran sitä, miten vanhemmat kestivät  11 lapsen kuoleman. Äiti kuoli lopen uupuneena viimeisten lasten syntyessä. Isä Tahvo kuitenkin meni vuotta myöhemmin uudelleen naimisiin.  Siitäkin avioliitosta kuten myös siitä kolmannesta (minun sukuhaarastani) jäi vain yksi lapsi jatkamaan sukua. Mutta siitä kerron toisella kertaa. On nimittäin aika saada tämä jo vihdoin julkaistua.  Senkin päätin aamulla herätessäni."

Aamukirjoitukseni jäi tähän kohtaan. Olen erityisen pettynyt viime aikoina ottamiini valokuviin. Ne näyttävät pienellä puhelimen ruudulla ihan hyviltä, mutta isolla näytöllä huonoilta.  Turhaantuneena jätin kirjoittamisen. Tein ruokaa, katselin televisiota.

Nyt tämänkin huoneen ikkuna on pesty ja kirjoituspöytä rahdattu toiseen huoneeseen.
Illan tullessa oli pakko alkaa siirtää makuuhuoneessa olevaa työpöytää ja siivota. Aamupäivän sanat muuttuivat teoksi. Työpöytää toiseen huoneeseen siirtäessäni ajattelin, että tuntuu hyvältä tehdä ruumiillista työtä. Loppujen lopuksi pesin vielä sen makuuhuoneen ikkunan. Idänpuoleinen seinä on nyt hoidettu. On aika mennä nukkumaan. Blogin julkaisun ehdin tehdä huomennakin, helatorstaina. Toisaalta tällaisen hölynpölyn voisi jättää julkaisematta.


Helatorstaina 

On sitten hölynpölyä tai ei, niin tämäkin päivä tuli ja on kohta mennyt. Jatkoin aamupäivällä siivoamista. Talo on iso, joten työtä riittää. Iltapäivällä presidentti Mauno Koiviston siunaustilaisuutta ja surusaattoa Hietaniemen hautausmaalle oli pakko seurata televisiosta. Niin varmaan suuri osa Suomen kansaa teki. Oli koko Suomen päivä.


Lemmikit kukkivat parhaillaan pihalla.