tiistai 30. toukokuuta 2017

Kirjoittamisen välissä



Siinä se yksinäinen iso punatulkku on taas syömässä kukkapenkkiin heittämiäni auringonkukan siemeniä. Välillä se ajaa samalle ruokapaikalle yrittävät peipposet pois. Kauempana pihalla norkoilee fasaanirouva. Vilinä ruokapaikalla tuntuu vain kiihtyvän. Pari oravaakin on tullut paikalle. Entäs harakat? On ihanaa, että eläimet rakastavat tätä pihaa kuten minäkin.


Olen lopettanut aamutyöt pihalla. Pesin pari ikkunaa lisää, pesin ulkolamput, palan seinää ja siivosin seitit ja pölyt seiniltä. Seurustelin hetken paikalle sattuneiden ihmisten kanssa. Poikkesin naapurissa katsomassa, onko sepelkyyhky vielä kuusiaidan keskellä pesässään. Siellä se hautoo hiirenhiljaa tiheän kuusipeitteen suojassa. Keskustelimme hetken ja sivusimme myös taas koettelemuksia, jota vainoavat minun lisäkseni myös naapuria, jotka muuttivat itse asiassa talosta jo kauan sitten pois. Tämän kujan ihmisillä on kuin onkin ollut vuosien kuluessa vaikka millaisia pulmia ratkottavana. Sellaista ihmiselämä on!

  
Aamulla herätessäni olin jo mielessäni kirjoittamassa lehtijuttua Karjala-lehteen. Onnistunut kokous parisen viikkoa kuitenkin melkein vaatii lehtijutun. Olin jo aiemmin itseäni inspiroidakseni aloittanut kirjoittaa pitempää blogia, johon viittasin edellisessä blogissani. Sen kirjoittaminen sattuu vain vaatimaan hurjasti aikaa. Nyt olen kuitenkin taas kirjoittamassa ”hölynpölyä”.

Lykkään koko ajan pakollisia juttuja. Minulla on mieletön tarve rauhoittaa itseni jollekin sellaiselle tasolle, missä en ole ollut pitkään aikaan. Elämä on ollut aika kiivasta ja vaativaa ties kuinka kauan. Jos olen oikein hiljaa, ei kukaan voi pakottaa minua etenemään kovalla vauhdilla. Silti työstän koko ajan alitajunnassani niitä tulevia liikkeitä kuten talon myyntiä, mutta en halua antaa niiden hallitsevan minua. On muutakin epätoivoa aiheuttavaa, mutta jos olen hiljaa ja kiltisti, ehkä ne helpottavat. En tietenkään sulje silmiäni miltään, mutta antakaa minulle tämä pieni vapaa!


Ihana kesä. Kesän alku, se paras aika. Kun kirjoitan tätä, silmieni edessä on maisema pihalle. Ruoho on leikattu jo yhden kerran ja kohta on aika leikata uudelleen. Voikukat osaavat varoa leikkuria ja kohta ne nostavat päänsä ruohon rajasta ja juhlistavat meidän toukokuutamme. Lapsuuden rakkaat voikukat. Niitä odotimme, ne olivat ystäviämme kevään ollessa kiihkeimmillään. On omituista, että pystyn hetkessä palaamaan sinne, kotinurkille. Kuulen äänemme ja ilomme. Mitä vanhemmaksi tulemme, sitä helpompaa meidän lienee tulla lapsiksi jälleen? Mikä rikkaus elämä onkaan!

 
Koska tässä kävi näin, että ensin syntyy blogi ja sitten vasta pakolliset kirjoitukset, niin kaivan esiin jonkun vanhan päiväkirjan ja nautin sen eteen tuomista hetkistä kirjoittamalla. Olen joskus aiemmin maininnut blogissani nykyään kovin suosituksi tulleista päiväkirjaklubeista. Niissä ihmiset lukevat ääneen muille nuoruutensa päiväkirjoja. Viime sunnuntain Hesarissa oli jälleen artikkeli, jossa kerrottiin,  että Helsingissä Korjaamon vintillä pidettävä päiväkirjaklubi on ollut erityisen suosittu jo kahden vuoden ajan. Klubeihin osallistuu eri-ikäisiä ihmisiä, jotka nauttivat sekä nolojen päiväkirjojen ynnä kirjeiden ja muun nuoruuteen liittyvän aineiston ääneen lukemisesta että kuuntelusta. Ajatella, ne ovat vieneet minun ideani. Tosin minä olen vain kirjoittanut vanhoista teksteistäni ja kirjeistäni enkä ole rohjennut vielä kajota niihin noloimpiin juttuihin.  

 
On totta, että niissä teini-iän päiväkirjoissa olen hehkuttanut vuosikausia jonkun kaukaa ihailemani pojan nimeä sivulta toiselle. Tuskin ketään enää hätkähdyttää, jos paljastan ihailuni kohteen nyt. Viime keväänä riemuylioppilastapaamisessa olin vähällä paljastaa eräälle henkilölle, että hän oli aikanaan vuosikausia ihailuni kohde. Niin kiihkeästi ihailin häntä kaukaa koulun pihalla kuten erästä toista varhaisempina kouluvuosina, että en koskaan unohda. Olikin kiva nähdä hänet nyt elävänä, harmaantuneena miehenä. En olisi tunnistanut, jos olisin sattumalta tavannut. Nyt niille asioille voi vaikka nauraa yhdessä. Elämä on eletty siihen pisteeseen, että ei hävetä enää edes kertoa. Mutta että tällaisesta päiväkirjakirjoittelusta ja niiden paljastamisesta on tullut tuollainen hitti. Toisaalta tänä päivänä ei ehkä olekaan enää mitään niin salaista.

 
Sunnuntaina 14.5.1961 olin 14-vuotias ja kirjoitin näin:

”Nyt on äitienpäivän aamu, mutta ei tunnu siltä. Isä taas tappeli äidin kanssa ja äiti itki. Minä jos joskus menen naimisiin, niin menen sellaisen miehen kanssa, joka ei ole yhtään isän kaltainen. Hänen tulee olla kiltti minulle.

Aurinko paistaa kirkkaasti ja on lämmintä. Ilma on raikas sateen jälkeen. Taivas on vielä pilvinen,  mutta kaunis päivä on tulossa. Linnut visertävät ja hyönteiset lentelevät. Näen ilman väreilevän samalla tavalla kuin uunin ollessa kuumana, ilma väreilee samoin uunin pinnassa. Ajatukseni lentävät kauas, kauas halki Euroopan, aina etelän lämpimiin maihin. Kun suljen silmäni, näen itseni istumassa jossakin varjoisassa Rooman puistossa. Ympärilläni leijailee ihana kukkien tuoksu. Katselen siinä haaveillen italialaisia ihmisiä.


Nyt näen itseni maailman suurimpiin kuuluvan rakennuksen, Pietarinkirkon torilla. Kirkko näyttää paljon suuremmalta kuin olen ajatellut sen olevan. Ympärilläni on satoja ihmisiä kiireisessä hyörinässä. He ovat myös turisteja, joilla on kiire tutkia kaikkea Rooman, ”ikuisen kaupungin” nähtävyyksiä. Minulla ei ole kiirettä, koska olen siellä vain ajatuksissani. Tuo kirkko on kyllä todella mahtava suurine kupoleineen. En osaa kuvitella, millaista siellä on sisällä. Jos jotakin mielessäni kuvittelisin, se olisi väärin.

 
Sieltä Pietarinkirkosta lennän ajatuksen siivin Pariisiin, Ranskan pääkaupunkiin. Seison Eiffel-tornin vierellä ja olen juuri päättänyt lähteä tuonne ylös. Pääsen sinne nopeasti hissillä. Kun ensi kerran katsahdan sieltä käsin kaunista Pariisia, näen Seine-joen ja sen monet sillat. Kaduilla on vilkasta liikettä. Näen Riemukaaren, jonka alla palaa ikuinen tuli tuntemattoman sotilaan haudalla. Näen Pariisin suuria rakennuksia ja kirkkoja, mutta päätän mennä seuraavaksi Riemukaarelle. Laskeudun alas Eiffel-tornista. Kiipeän bussiin, jonka määränpää on Riemukaari. Nyt auto ajaa pitkin Riemukaarelle johtavaa leveää Champs Elyseetä pitkin.
Viivyn vielä kauan ihanassa Pariisissa. 


Sen jälkeen lennän Venetsiaan, kanavien kaupunkiin. Kulkuni näyttää olevan hyvin harhailevaa, koska olen välillä Italiassa, Ranskassa ja sitten taas Italiassa. Mutta tuostako välitän! Istun gondolissa ja heilutan vastaantuleville. Käyn monissa Venetsian nähtävyyksissä. Kuljen monen kauniin sillan alitse. Tapaan ihania ihmisiä ja yritän keskustella heidän kanssaan englanniksi, sillä en osaa italiaa. Haluaisin oppia sitä, sillä italia on maailman kaunein kieli. Suomen kieli on toiseksi kaunein. Omasta mielestäni ranskan kieli on kaunein, koska kaikkein eniten pidän Ranskasta. Suomen jälkeen tietenkin. Otin Ranskasta kirjeenvaihtokaverin, Jean-Pierren. Hän ei ole kirjoittanut minulle aikoihin. Kirjoitin hänelle äskettäin, että jollei hän halua kirjoittaa minulle, niin lopetetaan koko kirjeenvaihto.


Olen kertonut tässä välillä paljon pötyä, mutta nyt kun palaan Suomeen, kova matkustuskuume valtaa minut. Näen silmissäni ihania maisemia, salaperäisiä vanhoja paikkoja ja vuosituhansien takaisia muistomerkkejä.

Mutta täällä Suomessa on yksi tärkeä minulle, jolle minä en merkitse yhtään mitään. Niin kauan, kun minulla on mahdollisuuksia häneen nähden, olen täällä lähellä häntä ja kun toivo on mennyttä, matkaan kauas pois.”

Monen monta muistoa ja kuvaa todellisista käynneistä noissa paikoissa tuli tuota pätkää lukiessani mieleen. Niistä löydänkin sopivia valokuvia tätä juttua kuvittamaan. Toisaalta olisi pitänyt valita torstai 1.6.1961, jolloin kerroin tarkkaan edellisestä päivästä, jolloin koulussamme, Hämeenlinnan yhteiskoulussa vietettiin kevätjuhlia.  Se juttu oli kaiken kaikkiaan paljon mielenkiintoisempi. Jätän sen toiseen kertaan. Välillä voi olla vähän tylsempää luettavaa tarjolla. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti