keskiviikko 2. elokuuta 2017

Kuinka valokuvat kertovat



Selailin äskettäin tämän vuoden valokuvia. Ne kertovat pienen kappaleen lähes jokaisen päivän tapahtumista.  Usein ne ovat lyhyen lyhyitä väläyksiä elämääni läheisten ihmisten ja itseni kautta. Kuten monet aiemmat vuodet, tämä vuosi on ollut uskomattoman hurja. Näen sen myös valokuvista.


Tammikuun alussa oli tavaroiden pakkaus käynnissä, kun valmistauduin evakkoon. Se koko kuukausi ja aika senkin jälkeen on ollut henkeä salpaavan täynnä tapahtumia. Piti jaksaa paljon, kuten nytkin on pitänyt, melkein kuin olisi ollut kiire elää, koska kohta elämänlanka katkeaa. Voin nyt kertoa, että toukokuun lopussa olin oikeasti niin epätoivoinen, että siitä olisi ollut vain pieni luiskahdus lopulliseen harkintaan. Silloin en enää tiennyt, miten jatkan eteenpäin. Taloudellinen tilanteeni alkoi olla mahdottomuuden rajamailla. Pankkini oli kieltäytynyt auttamasta. Mietin jopa, miten saan tehtyä talosta maksullisen ilmoituksen ilman varoja. En halunnut enää yhtäkään kiinteistövälittäjää ostajaehdokkaiden ja itseni välille. Onneksi kohtalo tai mikä lie puuttui asiaan.


Näissä kuvissa tammikuun remontti on alkamassa ja päättynyt. Tämä lisäremontti mullisti ja sekoitti koko elämän hetkeksi eikä tilanne enää ehtinyt palautua ennalleen.
Nyt istun uuden vuokra-asuntoni rauhassa ja kiitän onneani. Kesäkuun alussa kuin ihmeen kautta talolle löytyi ostajaperhe. Talon myyntiprosessi ja muutto ovat nyt takana. Olen hiukan ihmeissäni. Yritän sopeutua uuteen tilanteeseen.  Huomenna alkaa elokuu. Haluan mennä eteenpäin, en jaksa enää palata muuttoon. En edes kirjoittamalla siitä. Tässä vaiheessa voi vain ihmetellä, että kaikesta on selvitty. Kaikki työ on tullut tehtyä ja asiat olen hoitanut ajallaan. 

Ennen muuttoa uuteen kotiin, kävin tutustumassa. Makuuhuoneessa on ranskalainen parveke ja olohuoneessa iso lasitettu parveke.
Toiminnan jälkeen koittaa usein suuri tyhjyys. Siksi varmaan nukuin lähes koko sunnuntain eikä nukkuminen edes vienyt yöuniani. Toisaalta en jaksa vielä aloittaa mitään uutta. Mikään ei kiinnosta. Ehkä ylihuomenna, ehkä viikon päästä. Voisin taas mennä nukkumaan, mutta odottelen muuttofirman tulevan vielä tänään hakemaan tyhjät muuttolaatikot.

Tässä muuttolaatikoiden purku vähän kesken. Banaanilaatikot ynnä muut laatikot purkautuvat pikku hiljaa.
Tuon tekstin kirjoitin maanantaina. Elämä alkaa lopulta voittaa. Väsymys on vain elettävä pois. Niin se on mennyt aina aiemmin. Sen tietää, vaikka pahimpina hetkinä se väsymys tai innottomuus tai mikä lie, istuu niin tiukasti kiinni, ettei melkein uskoisi pääsevänsä siitä koskaan eroon. 

Jokainen päivä tuo mukanaan pienen edistyksen, vaikka välillä tuntuu, etten varmaan ikinä ehdi käsitellä, käydä läpi ja työstää kaikkea mukaani kertynyttä. Tavarat, kansiot, paperit sujahtavat niin helposti kaappien tyhjään tilaan eivätkä tule sieltä ulos, jollen niin päätä. Mutta nyt minulla on tavoite, jota olen toki yrittänyt jo aiemmin toteuttaa muiden asioiden ehkä liikaa häiritessä.  Olen pitkään hävittänyt vaatteita, liinavaatteita ja astioita. Nyt jatkan niiden vähentämistä entisestään ja tuon mukaan uusia ryhmiä. Loput koriste-esineet lähtevät.  Tauluja en oikeastaan enää tarvitse. Huonekalujakin joudun luovuttamaan. Nyt tavoitteeni on selkiintynyt. Siksi asiassa eteneminen saattaa olla vähän helpompaa. Mutta kun elämä palaa omalle uomalleen, monet hyvät aikomukset tahtovat unohtua. 

Tyttären perhe kokonaisuudessaan vanhankodin lattialla heinäkuun alussa.

Kysykää minulta vuoden päästä, miten olen onnistunut. En nyt suoraan sanoen jaksa käsitellä tätä aihetta sen enempää. Sehän tulee olemaan nyt arkipäivääni, jokapäiväistä tekemistäni ja kulkee siinä sivussa.

Edellisessä blogissani palasin seitsemän vuoden takaisiin tapahtumiin, matkaan halki Suomen. Mainitsin siinä myös monivuotisen haaveeni päästä vielä tänä kesänä Kolille, Suomen kuuluisimman kansallismaiseman äärelle. Saa nähdä, miten minun, maisemiin sukeltajan käy? Jaksanko ylipäänsä, kun nyt olen usein niin pohjattoman väsynyt?

Klaavonkallion niityltä.
Kirjoitin otsikkoon jotakin valokuvista. Ne todella kertovat paljon. Usein ne kertovat enemmän kuin sanat. Ihmisethän eivät välttämättä edes lue sanoja, jolleivat ne ole kiinnostavia tai kosketa juuri sillä hetkellä, kun ne tulevat eteen. Kun kirjoitan omista valokuvistani, niin ne kertovat usein enemmän paljon niiden ottamisen jälkeen. Siksi ne vanhat valokuvat ovat tärkeämpiä kuin edes ajattelemme.

Vasemmalla Klaavonkallion aluetta ja niittyä. Oikealla kulkee Järvenpääntie. Vasta Keudan rakennus on olemassa, valmistunut 1980-luvun lopulla.

Kun viime viikolla muutin tähän vuokra-asuntoon, muutin samalla niille paikoille, joilla 1980/1990-lukujen vaihteessa kävin koirani kanssa lenkillä. Klaavonkallio oli silloin asumaton metsäalue Hyrylän keskustan välittömässä läheisyydessä. Kirjoitin aluetta sivuten jo blogissani 19.7. Ajatuksia muuton keskellä. Olen muissakin aiemmissa blogeissani palanut lähelle kuten 28.6.2017 Mielen aikahyppyjä. Ehkä joskus aiemminkin, mutta kuka niitä enää muistaa.

Helsingin Sanomat kirjoitti alueen rakentamisen alkamisesta artikkelissaan 15.10.1999 seuraavasti:


” Klaavonkallio on kaavoitettu maille, jotka Tuusulan kunta lunasti Sjöblomin veljeksiltä moninaisten vaiheitten jälkeen 1995. Kunta neuvotteli silloisen omistajan kanssa maitten ostosta jo 1980-luvulla, mutta veljekset ehtivät ostaa maat 1986. Sitten kunta neuvotteli veljesten kanssa kunnes pakkolunastus käynnistettiin 1992.

Klaavonkallio on hyvällä paikalla eli alueelta on matkaa Hyrylän linja-autoasemalle 350 metriä. Hyrylän ja Hyökkälän palvelut ovat kävelyetäisyydellä kuten Tuusulanjärvikin.”


Lehdessä kerrottiin alueen olevan kokonaan rakennettu vuoteen 2006 mennessä. Omakotitalotontteja myytiin vielä tällä vuosikymmenellä. 



Aluetta ei enää tunne entisekseen. Kävelimme metsän reunaa pitkin usein melkein Hyrylään saakka. Metsän vieressä, kallion ja Järvenpääntien välissä oli pelto- ja niittyalue. Osalle aluetta oli istutettu lehtipuita. Niityllä loistivat kaikki mahdolliset niittykasvit. Siksi siellä oli kiva kuljeskella.

Saattoi muuten olla melkein näillä paikoin, missä viisikerroksisessa kerrostalossa kirjoitan tätä tekstiäni, kun eräänä aamuna yllätimme jänisparven istumassa mäenrinteessä kasvot vasten aurinkoa. Frisse-koira, keskikokoinen snautseri, innostui,  kuten aina jäniksistä ja sekoitti ihanan näyn hetkessä. Kamera oli tietenkin silloinkin mukanani, mutta enpä ehtinyt kuvaamaan. Jäniksen nähdessään hän yleensä aina aloitti raivokkaan takaa-ajon. Se oli hienoa katsottavaa. Jänikset tekivät koiraa nopeammin käännöksiä, joten niitä Frisse ei koskaan onnistunut saamaan kiinni. 



Tuo kuvaamani hetki on niitä hetkiä, joista ei ole säilynyt valokuvaa. Onkin omituista, että sellaiset hetket saattavat jäädä aivojen kovalevylle selkeänä kuvana. Samanlaisia kuvia minulla on muitakin. Joko kamera ei ole toiminut tai en ole ehtinyt mukaan. Aihe on sinällään jo niin kutkuttava, että ehkä palaan siihen myöhemmin. Jo pelkästään ajatellen noita runsaita kuvavarastoja ja niiden kohtaloa.

Klaavonkallion metsässä oli paljon eläimiä. Hirviäkin eksyi sinne. Muistaakseni kerran aiemmin, hirvi juoksi taloyhtiömme käytävää pitkin ja lapset perässä. Se saattaa kyllä olla kaupunkilegenda tai kotipaikkani osalta maaseutulegenda. Asuinhan työkavereideni mielestä susirajan takana (30 km Helsingistä)! 

Frisse merellä.
Mutta tämä seuraava tarina on totta ja itse koettua.  Nimittäin kerran auton kolhima hirvi piiloutui metsään, juuri tuohon lähelle Klaavonkallion metsään.  Satuimme olemaan siellä lenkillä juuri silloin, vaikka emme sitä heti tajunneet. Frisse käyttäytyi omituisesti, vähän pelokkaasti. Helikopteri pörräsi metsän yläpuolella ja pellon taakse Järvenpääntielle ilmestyi poliisiautoja ja miehiä aseiden kanssa. Heidän katseensa oli suunnattu metsään päin, jossa me olimme.  Se tuntui aika pelottavalta, aivan kuin me olisimme olleet etsinnän kohteena, joten kiiruhdimme kotiin. Saimme kuulla, että metsästä löydettiin loukkaantunut hirvi, joka ammuttiin ja kuljetettiin pois. Hirven mahalaukku jätettiin sen piilopaikkaan, josta koira haistoi sen seuraavana päivänä. Paikka oli ollut aivan kulkureittimme vieressä. Hirvi osaa piiloutua hyvin puiden suojaan.

Äidin rukin vein jo aikoja sitten sisarelleni. Nyt loputkin äidin esineet lähtevät.
Monen monituisia vuosia myöhemmin, kun Frisse oli jo kuollut ja tuhkattu ja olin säilyttänyt tuhkaa parisen vuotta, kävin sirottelemassa pienen osan tuhkaa sinne metsään. Osan vein Häklin montun taakse metsään, jossa myös kävimme ahkeraan ja jossa hän nuorena koirana kirmasi naapurin perheeseen sattuneen veljensä kanssa. Sekä Klaavonkalliolla ja tuossa toisessa metsässä kävimme myös yhdessä kesäisin mustikassa.

Kerran siellä toisessa metsässä sattui kesken kaiken ohitsemme juoksemaan suunnistajajoukko. Oli se aikamoinen yllätys meille, sillä Frisse sattui olemaan vapaana ja lähti suunnistajien perään. Voi niitä aikoja!  Frissen kuolemastakin on jo kulunut toisen koiran ikä. 

Frisse vietti varhaisimman nuoruutensa ja vanhuutensa viimeisimmät vuodet kanssani. Nuoruusaika on koiran kanssa mukavaa ja innostavaa. Pitää vain olla myös innostunut koiran kasvatuksesta. Vanhuusaika on tuskallista ja surullista. Koirat ja kissat ovat tärkeitä monille tuntemilleni ihmisille. Ne kiintyvät ihmisiin ja ihmiset kiintyvät niihin. Kun ajattelen kotieläimiä, palaan aina lapsuuteeni ja niihin lukemattomiin eläimiin, joita hoivasimme. Myöhemmin aikuisena perheessä piti olla aina kissa. Frisse oli viimeinen kotieläimeni, jollei kaloja ja pihan eläimiä lasketa, joka minulla oli. 

Alex oli vauva kesällä 2012.
Jostakin syystä en voisi enää koskaan ottaa itselleni yhtäkään eläintä. En kestäisi enää eläimen minussa herättämiä tunteita enkä ehkä myös sen kiintymistä minuun. Jo pelkästään nuo tunteet sitoisivat minua liikaa. En myöskään pystyisi enää kulkemaan vapaasti. En tiedä, ajatteleeko kukaan muu samalla tavalla. Onko helpompi kestää, jos perheessä on paljon kotieläimiä?  Katselin usein ikkunasta, kun ohitse kulki koiranulkoiluttajia, joilla saattoi olla kolme, neljä koiraa.

Harkitsenkin uuden kameran hankkimista. Vaikka en siis ehkä tiedä, mitä niiden kaikkien kuvien kanssa. Mutta onko se edes niin tärkeätä? Ei ainakaan siinä vaiheessa, kun ihmisestä aika jättää. Siihen saakka voin kirjoittaa kuvista, myös niistä, joita ei koskaan tullut otettua.

Nyt vauvan silmin maailmaa ihmettelee Veini. SE ruusu alkoi kukkia onneksi ennen vanhasta kodista lähtöä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti