Heräämistä

On kummallista, että tunnen syyllisyyttä tai mitä se lieneekään, jos jonakin päivänä en teekään, mitä olin ajatellut tekeväni. Onneksi tänään on aamusta alkaen satanut. Se helpottaa vähän saamattomuuden tunnettani.  En ole silti ollut ollenkaan saamaton. Olen täydentänyt sukujen tietoja Sukujutut-ohjelmaan, tutkinut rippikirjoja. Korkeintaan saisin tuntea syyllisyyttä siitä, että olen käsitellyt sukuja, joita en edes tutki. Ja miksi siitäkään?  Mutta ehkä siksi, että olen tehnyt tuota kaikkea kuin sanaristikkoa, vaikka olisi monimutkaisempia ja vaativampia tehtäviä odottamassa.

Tuollaiset turhanpäiväiset tunteet ovat vain tyhjänpäiväisiä kaikuja menneistä ajoista. Minua on aina piiskannut eteenpäin jokin kummallinen pakko, jonka alkuperää en edes helposti tunnista. Suorittamisen ja tekemisen pakko. Suomalaisen ihmisen perustunne. Tiedän, että sen sijaan voisin aivan hyvin jättää jopa kokonaisia päiviä väliin ja vain olla. Mutta kun on hyvä päivä huonojen jälkeen, tuntuu siltä, että nyt viimeistään pitäisi saada jotakin aikaiseksi. Tässä tilanteessa nyt, joudun käsittelemään kaiken uudelleen. 

Herään usein yöllä. Saatan myös olla nähnyt unta jostakin todellisesta tapahtumasta, joka on tulossa tai johon minun pitäisi lähiaikoina kiinnittää huomioni. Joskus olisi oikeasti tarve alkaa heti tehdä jotakin, mutta en jaksa vaan jatkan uniani. Viime aikoina uneni ovat liittyneet kesken oleviin projekteihini. Olen yhtäkkiä tajunnut, että nyt voin mennä ja viettää vaikka kokonaisen päivän arkistossa. Unet ovat vain hyvästä, sillä ne pistävät sisäisesti vauhtia asioihin, jotka odottavat minua puuttumaan niihin. Nyt on vain niin, että sellaisia juttuja on aika paljon. Oikeastaan voin jopa olla koko päivän tekemättä mitään!

Monta asiaa on viimeisen parin vuoden aikana jäänyt katveeseen, kun talohommat vaativat kaiken huomioni. Nyt ikään kuin alan vasta muistaa niitä muita asioita. Tänäkin aamuna heräsin jo aamuyöstä. Olin innostunut monestakin keskeneräisestä asiasta.  Join aamukahvin ja luin sanomalehdet jo ennen kello kuusi. Jotenkin tunsin, että alan herätä pikkuhiljaa. Tarvitsen silti vielä sitä omaa vapaata aikaa, aikaa olla tekemättä mitään. Päivän kuluessa pidemmälle, olin taas jumiutunut. En lähtenyt ruokakauppaan, vaikka olisi pitänyt. Satoikin. Siirsin sen huomiseen.

Edellisessä blogissani, jota en edes jakanut facebookissa paljastin väsymykseni ja alkavan masennukseni.  Rojahdan liian helposti sohvalle.  Sanon helposti kaikkeen ei, en halua kenenkään muun vaikuttaa tekemisiisi, pienikin vihjaus vaikuttamisen yrittämiseen nostaa vähät karvani pystyyn. Saatan helposti kieltäytyä kaikesta. Oli aivan lähellä, etten olisi osallistunut viikolla koulukaverini kotiinsa järjestämään tapaamiseen. 

Niin vain kävi, että en ajatellut sitä sen enempää etukäteen ja olin heti aamusta innolla lähdössä ajamaan Espooseen.  Se kyllä kannatti, koska piristyin ja sain uutta virtaa. Meitä oli yhteensä yksitoista koulukaveria koossa ja emäntämme, jonka kotiin olimme kokoontuneet, otti vielä yhteyden Sveitsiin, jossa eräs luokkatoverimme odotti puheluamme. Tuntuu hyvin ihmeelliseltä, että vuosikymmenien päästä saa vanhoihin koulukavereihin näin hyvän yhteyden, vaikka en ollut sen kummempi kaveri kouluaikoina heistä kenenkään kanssa. Onkohan se jonkinlainen sosiaalisuuden ydin, joka meistä joissakin ihmisissä on sisäänrakennettu, vaikka yksinolokin maistuu tosi hyvältä. 

Muistan kouluajat melko vaikeana aikana. Näin jälkikäteen ne olivat myös tavattoman mielenkiintoisia aikoja. Monta kertaa olen toivonut voivani palata niihin ikään kuin tutkimaan omaa luonnettani, ajatuksiani, tekojani ja kulkemaan omia jalanjälkiäni pitkin. Minulle se aika oli pyrkimistä muiden joukkoihin. Olin pitkän koulumatkani takia ulkopuolinen, en voinut osallistua mihinkään. Muistan, kuinka yritin tunkeutua muiden kiinteisiin ryhmiin. En muista, miten tein valintani, mutta olin silti aina ulkopuolinen.  Onnistuin lopulta, kuin sain pitkäaikaiset ystävät koulua lähellä asuvista kolmesta tytöstä. Ne yhteydet kantoivat sitten pitkälle opiskeluaikoihin ja jopa pidemmälle.

Kirjoitin viime vuoden toukokuussa meidän riemuylioppilastapaamisesta blogissani ”Minne viisikymmentä vuotta hävisi” (otsikkoa klikkaamalla pääset lukemaan sen ja helposti takaisin). Olen käsitellyt kouluaikojani usein muiden tarinoiden seassa kuten vaikka ”Kultainen nuoruus”. En haali kirjoituksia tähän sen enempää, mutta silmiini osui myös tämä syyskuulta 2015  ”Takaisin virtaan”. Sen kuvissa on myös niitä henkilöitä, joita keskiviikkona tapasin. 

Lisäksi olen kirjoittanut harvakseltaan nuoruuttani paljastavaa, ”salaisiin papereihini” eli kirjeisiini ja päiväkirjoihin  pohjautuvaa blogia ”Kirjoituksia polun varrelta”, joka löytyy täältä.  Sinne olisikin aiheellista kirjoittaa lisää, koska edellisestä postauksesta on jo yli vuosi. Blogia on myös luetettu tosi vähän, mutta tuskin se ketään kiinnostaakaan. Mutta minulla olisi kyllä nyt aiheita kirjoittaa sinne. Kun vain saan aikaiseksi...

Päiväkirjakasani oikein kärttävät minua päästämään irti ja käsittelemään sanoin ja kuvin tuota pitkää nuoruuden vaihetta. Muistin monta pientä tapahtumaa, jotka liittyivät kouluaikoihin ja ovat vain olleet odottamassa pääsyään paperille. Keskustelimme myös niistä koulukavereista, jotka eivät olleet läsnä. Osa on jo kuollut ja kaikkiin ei saatu yhteyttä. Tuli puhe eräästä luokkatoveristamme, johon on yritetty saada yhteyttä, mutta kirjeet ulkomailta ovat aina palautuneet eikä kenelläkään ole minkäänlaisia havaintoja hänestä. 

Juuri hänen piti aikanaan keskikoulussa toimia kuiskaajana pitäessäni esitelmää. Esitelmä koneella kirjoitettuna on näissä muuttopuuhissa tullut monta kertaa käsiini, mutta juuri silloin minulla ei ole ollut tilaisuutta kirjoittaa siitä. Kirja, jota käsittelin esitelmässäni, oli George Eliotin ”Mylly joen rannalla”. George Eliotin oikea nimi oli Mary Anne Evans ja hän eli 1819 – 1822. Kirja oli silloin vanhempieni kirjastossa ja se on minulla vieläkin. Jossakin.

Se esitelmä oli silloin elämäni noloimpia hetkiä. Unohdin, mitä minun piti sanoa eikä kuiskaaja auttanut, Minulle naurettiin. Onneksi meillä on kyky unohtaa ikävät tapahtumat ja asiat, mutta muistojälki niistä jää. Aikoinaan lapsilla ei ollut samanlaisia valmiuksia kuin myöhemmin. Meitä oli opetettu olemaan hiljaa ja kiltisti. Kun tyttäreni oli koulussa, ihmettelin jossakin vanhempien ja lasten yhteisessä tilaisuudessa lasten valmiutta sanoa rohkeasti mielipiteensä ja osallistua keskusteluihin.

Palatessani koulukavereiden tapaamisesta, olin niin täynnä virtaa, että kotimatkalla poikkesin Espoon kirkolla. Kiersin kirkon ja kävelin joen yli veteraanien muistomerkille.  En ole koskaan aiemmin käynyt tuolla alueella.

Tekemistä siis riittää. Kävelen pienin askelin eteenpäin.