Aamupalan jälkeen aloin taas energiaa täynnä tai ainakin
puolillaan kaavailla, mitä muutoksia tekisin tässä matalassa majassani.
Vaihtoehdot ovat vähäiset, mutta muutin taas jotakin pientä. Viimeksi mainitsin
blogissani Ikean Lack-pöydän. Itse asiassa sitä kutsutaan Lack-apupöydäksi
ja se on ollut Ikean mallistossa jo vuodesta 1979. Minulla on niitä useita, eri
värisiä. Kaikkia värejä ei ilmeisesti ole enää saatavissa. Olen ostanut ne
silloin, kun pöytä maksoi 4,99. Minulle
ne ovat olleet kullanarvoisia pöytiä, koska olen voinut siirrellä niitä helposti
paikasta toiseen. Niiden päällä on helppo säilyttää tavaroita, ne toimivat
sohvapöytänä ja yöpöytänä.
 |
| Kuvien osalta tämä blogi meni aivan plörinäksi, mutta so what... |
On ihmisiä, jotka paheksuvat kaikkia Ikean tuotteita.
Minä olen rakastanut niitä siitä saakka, kun niitä oli mahdollista ostaa
Suomessa. Kun muutimme aikanaan Tuusulaan, ostimme Billy-sarjan kirjahyllyä
pyökinvärisenä ja osittain lasiovilla, jota sitten myöhemmin ostin lisääkin.
Kirjahylly on kulkenut mukanani myös tänne pieneen asuntoon, vaikka epäilin sen
kulmaosuuden sopivuutta. Onneksi se mahtui juuri ja juuri etukäteen suunnittelemalleni
paikalle. Mihinkään kovin matalaan asuntoon hyllykkö ei lisäosineen edes
mahtuisi.
Kirjahylly on siis olemassa, mutta kirjat vielä hujan
hajan ja osa jääkin ilman paikkaa. Siihen en jaksa paneutua nyt. Mieluummin
otan kirjan käteeni ja luen sitä. Pääasia on, että koti on koti, jonne voi
sulkeutua omaan rauhaansa. Ennen pyysin usein ihmisiä kylään, koska minulla oli
tarjota jopa huone yöpymiseen. Harva kuitenkin halusi tulla yöksi. Ihmisillä ei
ole enää aikaa eikä edes halua tulla paria tuntia pidemmäksi ajaksi toisen
nurkkiin. Viime talvena jouduin hetken miettimään näitä asioita, kun minua oli
uhattu evakkoon lähdöllä. Toisaalta ajatus viehätti minua. Olisi kuin paluu
entiseen maailmaan, kun joutuisi menemään yöksi pariksi tai jopa pidemmäksi
ajaksi jonkun toisen kotiin. Toisaalta se oli vähän pelottavaa. Kaikkialla ei voisi
olla oma itsensä, olla kuin kotonaan kuten minullakin oli tapana vierailleni
sanoa.
Harvat osaavat olla kylässä kuin kotonaan. Ihailin
suuresti niitä ystävistäni, joille se oli helppoa. Sain silloin itsekin
huokaista helpotuksesta ja keskittyä tärkeämpiin asioihin. Ennen vanhaan
vieraanvaraisuus oli ihmisillä sisäänrakennettuna. Luulen, että suuri osa jopa alun
perin karjalaisista nuoremman polven ihmisistä on kadottanut sen.
Siksi voin aivan rauhassa elellä täällä keskeneräisessä
mörskässäni. Ilmoittamatta etukäteen kukaan ei pääse edes soittamaan ovikelloa,
koska ulkona oleva summeri ei toimi. Ovi aukeaa vain avaimella tai koodilla. Minulle
pitää siis etukäteen ilmoittaa, jos haluaa tulla kylään.
Puolituskaisia ajatuksia aiheuttavat kaikki vielä turhat
tavarat, joita omistan. Vuosien mittaan
tuli hankittua ja saatua paljon koriste-esineitä, jotka nyt odottavat
banaanilaatikoissa tulevaisuuttaan. Voin vielä karsia entisestään
liinavaatteita, mattoja, verhoja ja omia vanhempia vaatteita. Samoin astioita
en tarvitse enää kuin välttämättömimmän. Kirjat, mapit, valokuvat ja paperit,
niitä en edes uskalla ajatella. Entä se häkki tuolla pohjakerroksessa täynnä
tauluja ja kirjoja? On se vaan kumma, että nuorempana keskitymme keräilyyn. Tämä
tästä ikuisuusaiheesta.
Enpä saanut siitä Lack-apupöydästä sen kummempaa juttua
aikaiseksi. Niitä on itse asiassa jäljellä enää viisi.
 |
| ehkä täydennän myöhemmin. |
Asiasta toiseen. Tämäkin juttu jäi sitten kesken, kun
tuli vieraita. Mutta alku sopii mille päivälle tahansa, paitsi sellaiselle,
jolloin olen jossakin muualla. Silloin en muutenkaan kirjoittaisi.
Muistaakseni ajattelin jatkaa sukupolvien ketjusta,
meistä naisista siinä ketjussa. Mutta mitä, sitä en enää muista. Tarkoitukseni
lienee ollut kirjoittaa taas vaihteeksi äidistäni. Tuskin tunsin omaa mummoani, äitini äitiä,
joka kuoli ollessani 12-vuotias. Tunsinko sitten edes äitini? Tunnemmeko me
toisemme yleensä? Intuitiivisesti ehkä tunnistamme toistemme piirteitä, mutta
emme silti tunne syvällisesti. Harva ihminen on pysynyt minun rinnallani niin
tiiviisti, että voisin sanoa tunteneeni hänet. Ensin minulla oli kiire, sitten
muilla oli kiire. Kukaan ei jää tarpeeksi pitkäksi aikaa lähelle, jotta oppisin
tuntemaan hänet hyvin.
Miettikääpä te muutkin ihmisiä ympärillänne. Seuraava
kysymys voisi olla, tunnemmeko me edes itsemme? Uskallammeko katsoa omaa
itseämme syvälle?
Ongelmana on myös se, että kaksi ihmistäkin näkee jonkun
toisen eri tavalla. Me sisarukset näemme jo omat vanhempamme eri tavalla kuten
vanhempamme aikanaan näkivät meidät. Keskustelivatko he koskaan lastensa
ominaisuuksista? Miten voin tavoittaa
jotakin heistä ja heidän ajatuksistaan? Palaamalla omiin päiväkirjoihin? Nehän
kertovat minun ajatuksistani.
Pöydälläni on edelleen se päiväkirja elo-syyskuulta 1965,
jota viime blogissani siteerasin.
Löytäisinkö sieltä vastauksia? Alkusivulla
lukee seuraava Sokrateen nimiin laittamani lause:
” Tunne itsesi, ajatusmaailmasi ja toimintakykysi rajat, jotta pystyisit ymmärtämään myös toisia ihmisiä ja valppaasti auttamaan heitä.”
Olisiko se siinä? Olemmeko täällä maailmassa tunteaksemme
itsemme hyvin, jotta voimme vähintäänkin ymmärtää toisia ihmisiä, joita
velvollisuutemme on sitä kautta auttaa. Hienoa.
 |
| Tässä olin kyllä jo 19 vuotta... |
Olen tuon päiväkirjan alussa runollinen. Tämä on paras: ”Ensin
käytävä hiekkaa täynnä ja puut suuret vanhat puut ja sitten minä sillä minähän
se keskus on.” Mikähän filosofi minusta
olisi tullut, jos tieni olisi mennyt toisin? Vai toistinko jonkun toisen
sanoja. Yleensä olen tarkkaan merkinnyt, kun olen kopioinut tunnettujen
kirjailijoiden/runoilijoiden sanoja.
Nuoruus oli oikeastaan ihanaa aikaa. Vaikka ei se siltä juuri silloin tuntunut. Olin tuolloin kesällä 1965 tarkoin vartioitu nuori, jolle oli määritelty kotiintuloajat ja jolla itsellään oli korkeat ihanteet. Kipuilin ja taistelin, kunnes myöhemmin syksyllä murtauduin ulos.
Palasin tekstissäni
myös aikaan vuosia aiemmin, kun 10-vuotiaana pohdin koulumatkalla toisen tytön
kanssa, kuinka vanhoja he haluaisivat olla. Ehkä 18-vuotiaita. Ei ainakaan
14-vuotiaita, vaikka he eivät silloin edes tienneet, miltä tuntuisi olla 14
vuotta vanha. Aivan oikein he päättelivät, se ei ollut paras ikä. He eivät vain
tienneet tuolloin, mikä maailmantuska olisi 18-vuotiaalla.
Olin näköjään tuolloinkin jo samanlainen kuin nyt, kerroksellinen, monta aikaa samanaikaisesti käsillä. Mennyt, nykyhetki ja vieläpä tulevaisuus. Kuvailen jopa meidät.
"Toisella vaaleanruskeat letit ja suuret rusetit. Toisella lyhyt tukka. Koululaukut olalla. He kulkivat koulun portista maantielle ja häipyivät tuntemattomaan maailmaan."
Aikuiseksi tulo ei ollut eikä ole helppoa. Saati
vanhaksi tuleminen. Sellaista on elämä. Tämän pidemmälle en tänään päässyt.
Juutuin lukemaan tuota päiväkirjaa, koska siinä saattoi olla siirtymä
nuoruudesta aikuisuuteen. Se oli yhtä selväpiirteinen kuin siirtymä lapsuudesta
nuoruuteen siinä 12-vuoden iässä.
 |
| Neljä polvea 1994. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti