Osuin sattumalta viikolla katsomaan aloitusjakson
sarjasta, jossa tubettajat opastavat ikäihmisiä netin käyttöön. Taidan olla
sitä ikäluokkaa eli vähän nuorempi kuin ohjelmassa olevat seniorit Me sentään hallitsemme netin käytön aika hyvin. Opastusta vanhoille annetaan vähän joka puolella.
Ihan hyvä niin. Meillä kaikilla on erilaisia tarpeita.
 |
| Tämä kuva ei kerro muille yhtään mitään, mutta minulle vaikka mitä! Renko. Vehmainen. 14.1.2018 |
Kuten on tullut jo aiemmin mainittua, minä
olen jo vanha tubettaja. Tässä linkki
sivulleni. Olen aina halunnut kokeilla
kaikkea, mutta kaikki ei sitten innosta riittävästi eteenpäin. Kuten näkyy,
olen vain harvoin lisännyt sinne jotakin. Materiaalia minulla on kyllä, mutta
en ole ehtinyt opetella editointia. Joku nuori saattaa sanoa, että olen
kalkkeutunut. YouTuben videot kiinnostavat minua ainoastaan, jos ne sisältävät
asiasisältöä tai ohjeita. Katselen joitakin matkakertomuksia, käyttöohjeita tai
jonkun tilaisuuden taltiointeja.
Mutta totta toinen puoli, joskus meille itse
kullekin tekee hyvää hypätä aidan yli katsomaan, mitä sieltä löytyy. Vuoden vloggajaksi valittiin 2017
TubeCon-tapahtumassa Roni Back, josta
sanottiin eräässä blogissa, että hän ”on persoonallinen ja kiinnostava
tubettaja. Vuoden vloggaajasta paistaa intohimo videoiden tekemiseen ja hän
jakaa omaa elämäänsä ihmisten nähtäväksi. Vloggaaja tekee kanavalleen
päiväkirjamaisia videoita ja kuvaa eri tilanteissa elämäänsä, kuljettaen
kameraa mukanaan paikkaan kuin paikkaan.” Hän oli myös yleisönsuosikki. Tässä linkki yhteen hänen
videoonsa, jossa hän googlaa itseään. Klikkaa sanaa linkki, takaisin tähän
blogiin pääset paluunäppäimellä.
 |
| Tässä Alex alle vuoden ikäisenä 14.12.2012. |
No jaa, tubetus on nuorison erityisessä suosiossa.
Katsoohan Alex 5 vuotta myös niitä, kun siihen vain on mahdollisuus. Ehkä
nykyään peiton alla salaa äidiltään, kun taito on vain kasvanut. Lahjoitin
joululahjaksi hänelle 2014 ostamani tabletin, joka oli lojunut jo pari vuotta käyttämättömänä. Inhosin alusta alkaen
tabletin käyttöä. Ostaessani sen, sain sen kuvan, että sillä voi korvata
läppärin. Erehdyin tosi pahasti. Nyt älypuhelimet korvaavat ylisuuret
älyvempaimet eli tabletit loistavasti. Tabletteja tarjotaan erityisesti
vanhuksille. Puolikas totuus on, että tarpeeni tietotekniikan käytössä olivat
sen verran laajemmat, että tabletti ei siihen riittänyt. Toinen puoli kertoo,
että olen ehkä pudonnut alemmas tietotekniikan käytössä?
Tällainen ihminen, kuin satun olemaan, on aina ollut
liian kiinnostunut kaikesta mahdollisesta eikä vanhana kääkkänä edes tahdo
päästä karvoistaan. Innostun jostakin pienestä jutusta ja säntään kirjoittamaan
aloituksen. Aloitus ei silti ole kaikki. Lauantaina 20.1. innostuin aamukahvin
kanssa lukiessani Helsingin Sanomien Lauantai-liitteen Roomaa koskevasta jutusta.
Siinä oli kuvia samoista paikoista, joissa kiertelimme 2013 ja joista minulla
riittää valokuvia. Ikiaikainen projektini aiheeseen liittyen odottaa edelleen
täyttymystään kuten niin moni muu asia.
Kun ryntään jonkin aiheen perässä hinkuen päästä
hengittämään kirjoittamisen pariin, ehdin siinä välillä sortua muihin asioihin.
Kaiken lisäksi tämä hirveä sään tempoilu matala- ja korkeapaineen välillä
rassaa kehoani. Vanhan ihmisen luut
kolottavat eri tavoilla. Suomen talvi ei oikein enää nykymuodossaan sovi
”luuvaloisille” ihmisille. Tarkoitan sillä lähinnä itseäni, sillä tällä
viikolla olen kärsinyt jo kahtena päivänä asiasta, ensin matalapaineeseen
siirtyessämme ja sitten korkeapaineen alkaessa. Eikä silloin auta yhtikäs
mitään. Se alkaa niskasta ja siirtyy päähän.
 |
| Ovat muuten sattuneet samaan kuvaan. Isä syntyi 1918 ja S 1919. |
Lauantai-aamun innostus johti minut penkomaan
papereita, mutta sitten päätin selailla ystävältäni Marjalta lainassa olevan
Timo Salmisen ”Opin teillä- Riihimäen oppikoulut ja lukiot 1905-2005”
henkilöluetteloita etsiäkseni vihdoin isäni ensimmäisen tyttöystävän,
salaperäisen Sirkan sukunimen. Hänen kirjeistään kävi ilmi, että sukunimi alkoi
K:lla ja että hänellä oli Salme-niminen sisko, joka siis todennäköisesti on
käynyt samaa koulua. Löysin hänet ja sisaren. Aivan vieras sukunimi. Valokuvat albumeissa saavat nimet ja ymmärrän
kirjeitä entistä paremmin.
Oikeastaan paperikasoja penkoessani muistin tuon
edellisen, keskeneräiseksi jääneen tehtäväni osuessani taas kerran pieneen
lehtiseen ”Totuus maanpuolustuskysymyksestämme”, joka on julkaistu Helsingissä
1937 Akateemisen Karjala-seuran toimesta.
Tuli mieleen, kuinka ajankohtainen tuo lehtinen on, kun olen kuunnellut
presidenttiehdokkaiden haastatteluja, kun niissä on eniten kyselty ehdokkaiden
kantoja Suomen ulkopolitiikkaan ja turvallisuuteen. Elettiin aikaa ennen talvi- ja jatkosotaa,
toista maailmansotaa ja NATOA. Ei ole
muuten mikään ihme, että nykyaikaa usein verrataan 1930-lukuun. Jääköön asia
nyt taas sikseen, sillä asiantuntemukseni ei riitä maanpuolustuskysymysten
pohdintaan.
Lehtinen muistutti minua siis isäni kouluajoista
1930-luvun Riihimäellä ja niihin aukkoihin, joita minun on vielä selvitettävä.
Poikkesin viikolla Hyvinkäällä juuri sinä päivänä,
kun satoi lunta ja oli jopa uhattu myrskyä.
Oli taas mukava tavata Kuolemajärvellä syntyneitä kolmansia serkkuja ja
heidän vaimojaan. Edellisenä sunnuntaina olin vuorostani Rengossa, jossa
entistä suurempi joukko oli koolla muistelemassa Kaloisten, Asemin ja
Vehmaisten kylien menneisyyttä valokuvien kautta. Ajoin tällä kertaa
tarkoituksella vanhan kotikylän kautta pitkin tietä, joka Vähikkälästä
Vehmaisiin ja aina perille Asemille, oli kuin jääkenttä. Aikaa oli sen verran
vähän, että pysähdyin kotikylässä pellon taakse kuvaamaan avaraa maisemaa
lapsuuden kotia kohti vain hetkeksi. Palasin kotiin vasta iltamyöhään Hämeenlinnan kautta jäätyäni
vielä tilaisuuden jälkeen rupattelemaan. On todella omituista tavata ihmisiä
sieltä noin kuudenkymmenen vuoden takaa, heitä, joiden kanssa kävimme samaa
kansakoulua. Joka kerta aukeaa eteeni
uusia asioita, tarinoita. Ehkä olen menneinä vuosina tätä jo kaivannutkin. Sen
saa, mitä toivoo. Kun vaan jaksaisin
enemmän! Voimani tuntuvat olevan usein niin vähissä.
 |
| Asemin kylätalo 14.1.2018 |
Ja miten edes ehtisin kaikkea, jos yhdestä
viikostakin kaksi päivää menee pääsärystä kärsimiseen? Ensi viikolla taa on
siirtymä korkeapaineesta matalapaineeseen. Eikä minulla ole oikein varaa
silloin kipuilla, kun on paljon tekemistä.
Sen saa, mitä toivoo. Olen toivonut pitkään uutta
kameraa ja olin jo kerran Helsingissä sitä ostamassa, mutta ei onnistunut. Toisaalta
valokuvausharrastukseni on ollut koko syksyn lamassa, joten mikään kiire ei
asialla ole ollut. Kunhan ehdin hankkia kameran ennen kesän matkoja, jos
sellaisia nyt tulee.
Mainitsemani aamukahvin Hesarin Rooman juttu jäi sillä kertaa
muiden asioiden alle, vaikkei unohtunut. Muistan kovin elävästi ne hetket, kun
olimme joukolla menossa kohti Barberinin palatsia ja juutuimme Via delle Quatro
Fontanen ja Via del Quirinalen liikenteellisesti äärimmäisen vilkkaaseen ja
ahtaaseen risteykseen. Siinä sijaitsee 1600-luvun merkittävän arkkitehdin
Francesco Borrominin (1599 – 1667) suunnittelema kirkko, San Carlo alle Quatro
Fontane ja neljä jo aiemmin Domenico Fontanan 1588 – 1593 suunnittelemaa
veistosta suihkulähteineen risteyksen joka kulmassa.
Jatkan tätä kirjoittamista sunnuntaina. Hidasta
kirjoittamista, kuten joku nuori ihminen aikoinaan totesi ja minä ymmärsin
vasta myöhemmin. Joku toinen, vanhempi ihminen mainitsi viikolla, että kirjoitan
liian paljon.
Kysymys ei ollut blogistani. Ajatella, miten ihmisten sanomiset jäävät
korvan taakse. Kun satun olemaan mukana joissakin yhdistyksissä ja kerhoissa ja
joudun kirjoittamaan pöytäkirjoja ja muita vastaavia, haluan kirjata niihin riittävästi
tietoa. Olen ehkä useamman muunkin mielestä liian monisanainen. Itse asiassa
ajattelen silloin aina tulevaisuutta ja sitä, että joku saattaa joskus tarvita
tarkempaa tietoa esim. historiikkia varten. Tutkiessani huomaan etsiväni useita
ääniä ja näkökulmia löytääkseni lähinnä totuutta olevan asian. En nyt juutu
selittelemään kovin syvällisesti, mutta saatan joskus palata.
Toisaalta minua on viime aikoina alkanut kalvaa
ajatus, että so what? En jää vatvomaan enkä toistamaan sitä, koska en aio ihan
vielä luovuttaa kuten ihmiset usein tekevät vanhetessaan. Viisainta olisi ehkä
luopua joistakin tehtävistä, jotka rassaavat ”luovuuttani”. Joskus on myös
vaarallista olla jossakin niin kauan, että lopulta luulee olevansa se, missä on
mukana. Aloin ajatella tätä, kun vähän aikaa sitten eräs ihminen mainitsi
minulle erään yhteisön sulkeutuneisuuden, koska siellä mukana olleet olivat
omineet seuran. Hän totesi sitten, että se on nyt viime aikoina parantunut.
Itse asiassa tuota sisäänpäin lämpenemistä olen yrittänyt välttää vetämällä
uusia ihmisiä mukaan. On hyvä aina välillä
muistuttaa itseään asiasta. Tämä tuli aikoinaan työelämässä hyvin esiin.
Asiantuntijuus on myös valtaa. Valta turmelee ihmisen kaikissa muodoissaan.
Yllätys yllätys, tämän sunnuntain Hesarin
Sunnuntai-osiossa oli pitkä kirjoitus henkilöstä Roni Back. Hänethän valitsin
sattumalta eilen blogiini esimerkiksi. Sattumia ei ole? Otsikossa sanotaan,
että lapset tuntevat hänet, mutta aikuiset eivät. Koska artikkeli ei ole vain
tilaajille, voin sen jakaa tässä.
Sattumia ei ole. Näitä juttuja, yllättäviä tulee eteeni
harva se päivä.
 |
| Riihimäki 1930-lvuulla |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti